Aina välillä päätän pitää etäisyyttä äidistä, enkä soita hänelle. Joskus suutun äidille ja päätän, etten todellakaan ota yhteyttä vähään aikaan. Miksi en ole jo oppinut sitä tähän mennessä, että jos käydään äiti-tytär -keskustelu ja joku pahoittaa mielensä, niin se olen aina minä? Jonkun aikaa etäisyys tuntuu hyvältä ja sitten taas mieleen hiipii äidinkaipuu. Haluan tietää, että mitä äidille ja isälle kuuluu. Haluan tietää, että onko heillä kaikki kunnossa. Haluan kuulostella, että ovatko he kaivanneet minua.
Virtuaalista lohdutusta
kaivataan
Olen viimeksi soittanut äidille viime viikon torstaina. Kerroin, että kävin terveyskeskuslääkärissä ja minulla todettiin poskiontelontulehdus. Sain 10 päivän antibioottikuurin. Kaipasin lohdutusta ja virtuaalista tapusta päälaelle, mutta en sitä saanut. Äiti höpötti aikansa omia juttujaan ja sitten minun olikin jo kiire mennä hoitamaan vauvaa. Seuraavana päivänä ilmoitin isälle tekstiviestillä, että vauvallakin on korvatulehdus. Sen jälkeen en ole ottanyt yhteyttä heihin, eivätkä he ole soittaneet minulle. Olemme molemmat vauvan kanssa jo parantuneet, mutta äiti tai isä eivät ole kyselleet meidän vointia. Heillä on kiire omassa elämässään samojen rutiinien keskellä. He odottavat, että minä otan yhteyttä. He kylläkin telepaattisesti odottavat, että minä tiedän, kuinka he kaipaavat minua ja lapsenlapsia. Sitä ei vain sanota ääneen, ei kysellä kuulumisia, eikä ketään pyydetä kylään. Asioiden vain odotetaan tapahtuvan.
