SoWhat

Solveig nosti muutama päivä sitten omassa Suorittaja-blogissaan esiin omilla ajatuksillaan ja kysymyksillä tärkeän asian pintaan, jota jäin pohtimaan.

“- …pelko siitä, että aiheutan vaivaa muille ihmisille.
- Miksi ajattelen, että minun pitäisi väistyä?
- Miksi ajattelen, että joidenkin täysin vieraiden ihmisten hyvinvointi on minun vastuullani?”

Pakonomaista välittämistä

Tuttuja kysymyksiä – monta vuotta ne ovat pyörineet päässäni ja vaikuttaneet elämääni. Mielisairas äiti ja alkoholistiaviomies pahensivat pakonomaista huolehtivuutta ja synnyttivät riippuvuutta läheisistä. Koin aiemmin jatkuvasti ja koen välillä edelleen olevani vastuussa muista ihmisistä. Se on jatkuvaa aaltoliikettä. Minun tulee kannatella muita, jotta he voisivat hyvin. Mutta kuka minusta sitten huolehtii? Muiden ongelmat ja tarpeet nousevat omien ongelmien ja tarpeiden edelle.

Kynnysmatosta
selviytyjäksi

Pahimmillaan muiden tarpeiden ennakointi ja miellyttämisenhalu oli 1. avioliiton aikana. En osannut kieltäytyä mistään, koska pelkäsin hylätyksi tulemista. Välillä toimin omia toiveitani ja ajatuksiani vastaan ja sitouduin niin täysillä muiden auttamiseen, että oma elämäni kärsi. Sain tyydytystä muiden auttamisesta ja suhteestani alkoholistimieheeni, vaikka ne saivat minut tuntemaan tuskaa, ahdistusta ja syyllisyyttä. En vain kestänyt yksinjäämistä. Hakeuduin yhdistystoimintaankin, jotta saatoin vielä enemmän auttaa muita. Otin mahdollisimman paljon luottamustehtäviä vastaan ja töissä en koskaan kieltäytynyt mistään. Olin kynnysmattona kotona ja töissä. Kadonneen sukulaismiehen vuoksi tuin kyseistä perhettä hoitamalla lasta, työskentelemällä perheyrityksessä ja auttamalla kaikin mahdollisin tavoin. Puhuin aina toisista ihmisistä, pohdiskelin heidän ongelmiaan. Kaikki voimavarani valuivat muiden huolehtimiseen. Kun elämä on kriisistä toiseen selviytymistä, ei sitä jaksa kovin kauaa. Kun lähestyin 30 vuotta, tajusin, että en voi elää näin. Jouduin käymään läpi fyysistä väkivaltaa, joka sai menemään lääkärin puheille. Hän diagnosoi pienen burnoutin ja antoi 2 viikkoa sairaslomaa, jonka myötä elämä lähti uudistumaan. En halua edes ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi tehnyt ratkaisevaa irtiottoa. Avioero, uusi työpaikka, omistusasunnon myynti, vuokrakaksioon muutto lasten kanssa, yhteishuoltajuus – puolen vuoden sisällä paljon tapahtuneita asioita. Aloitin uuden elämän ja ravistelin itseni irti läheisriippuvuudesta.

SoWhat-terapiaa

Itselle tulisi sallia heikkoutta, joutilaisuutta ja kykenemättömyyttä pystyen kuitenkin toimimaan tarvittaessa. Burnoutin vuoksi jouduin pysähtymään ja toteamaan, että tarvitsen “SoWhat” -terapiaa. Se tarkoittaa, että jos miettii, että mitähän joku muu tästä ajattelee, niin pitää vastata, että “SoWhat”. Ja tarpeeksi monta kertaa, että uskoo siihen. Ostin jopa SoWhat-merkkiset kengät. Nyt aina hymähdän, kun puen kyseiset punavalkoiset kengät jalkaan.

Aurinkoista päivää ja SoWhat-asennetta!