Turn the page -blogin Mariia on saanut terapiassa mielikuvaharjoituksia, joista yksi tehtävä on hoivata sisällä olevaa pientä lasta, joka tuntee suurta avuttomuutta.
Olen saanut tuon saman kotitehtävän joskus ja olen kokenut sen auttavan, kun tehtävää pystyy tekemään. Minä en kasva koskaan aikuiseksi, vaikka olen jo itsekin äiti – ollut jo monta vuotta. Se ei silti estä minua toimimasta vastuullisesti ja olemaan läsnä lapsilleni. Pystyn vain näkemään maailman lapsen silmin. Omaan sellaisen elämän- ja maailmankatsomuksen, että uskon kaikkeen, kunnes toisin todistetaan. Se helpottaa, kun ei tarvitse epäillä kaikkea. Antaa muiden olla skeptisiä.
Huomaan usein ajattelevani sitä pientä itseäni, joka on jäänyt vaille läsnäolevaa huomiota. Silloin pyrin kääntymään sisäänpäin ja olemaan vähemmän ankara ja vaativa itselleni. Laitan kädet ympärilleni ja halaan itseäni. Halatessani lapsiani halaan myös sisälläni olevaa pientä lasta, joka pelkää edelleen tulevansa hyljätyksi. Saunassa sivelen iholta hien mukana pahaa mieltä pois. Käyn hieronnassa, joka on osaksi vyöhyketerapiaa. Käyn kampaajalla, joka hieroo päänahkaani. Joskus yksin nukkuessa otan pehmonallen tai -kissan kainalooni. Hakeudun mieheni kainaloon paijattavaksi. Hän rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Hän on elämäni ensimmäinen ihminen, joka näkee ja kokee minut omana itsenäni. Hän on hyväksynyt minut ja katsoo minua rakastavasti. Minun ei tarvitse olla mitään muuta. Hän on minun peilini.
Kuinka sinä hoidat sisälläsi olevaa pientä lasta?
Ihanasti sanottu tuo “hän on hyväksynyt minut ja katsoo minua rakastavasti”. Mitä parempaa ihminen voisi edes toivoa? Kiitos myös muistutuksesta, jokaisen pitäisi helliä sisällään asuvaa pientä lasta.
Samaa lausetta minäkin ihailin ja hieman kateellisenakin…toivoisin että minullakin olisi joskus joku tuollainen. Tai toivoa sellaisen löytymisestä…Onnekas olet
Sitä sisäisen lapsen hoivaamista tässä harjoitellaan. Olemaan itselleen lempeämpiä, armollisempiakin. Ehkäpä siis otan tänään suihkuun mennessä ruusuntuoksuista suihkusaippuaa ja voitelen itseni sen jälkeen hieman erilaisella ihovoiteella.
Kaunis kiitos, kukkis ja Mariia, ihanista sanoista!
Tunnen voimistuvani eheämmäksi päivä päivältä, kun saan olla hyväksyvien ja rakastavien katseiden kohteena. Olen niitä janonnut yli 30 vuotta, joten nyt tuntuu hyvältä.
Uskon, että jokaisella on jossain oma sielunkumppani ja hän voi koska tahansa kävellä vastaan, kunhan lakkaa etsimästä. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta niin kävi minulle : )
Hellikäähän itseänne aina, kun voitte!
Miten hellin?
No, tietysti LEIKKIMÄLLÄ! Mitä se ikinä onkaan… Liittyy usein taiteeseen ja kirjoittamiseen. Myös lapsenmielisyyteen, uteliaisuuteen ja ihmettelyyn. Menen lasten kanssa leikkipuistossa temppuratoja pitkin ja keinun rengaskeinussa. Tutkin metsiä ja puita. Valokuvaan ihmeellisiä asioita.
Kysymys: Mitä tunnet, jos tämä sinun miehesi jonain päivänä ei katsokaan sinua hyväksyvästi ja rakastavasti? Muretko?
Minä olin aikaisemmin tuuliviiri, huomionhakuinen ja peilasin itseäni muiden katseista. Kun jossain vaiheessa löysin sisältäni sen, joka katsoo minuun rakastavasti ja hyväksyvästi, en hätääntynyt niin pahasti siitä, jos toinen ei jaksa aina olla niin kovin hyväksyvä ja rakastava.
Tottakai sitä vieläkin on jollain tavalla huomionhakuinen. Sekin liittyy jotenkin tähän taiteeseen ja haluun julkaista omia tekstejään. Eihän siitä mitään pahaa ole. Kunhan koko identiteetti ei rakennu siihen, että muut kannattavat olemassaoloani pönkittämällä minua.
Mutta olen iloinen, että sinulla on nyt kainalo missä voit olla oma itsesi! Se on erittäin tärkeää.
Minullakin on kotona sellainen. Oikeastaan aina on ollut. Aikaisimmin minä itse en osannut katsoa itseäni hyväksyvästi ja rakastavasti, joten oletin muiltakin hylkäävää ja arvostelevaa käytöstä.
Peilit, peilit…
Ai niin. Unohtui.
Oletko tutustunut tähän sivustoon: http://www.healingeagle.net/indexfi.html ?
Se on aivan mahtava sivusto läheisriippuvuudesta. Siitä on ollut apua koko meidän perheelle!
Tässä yksi poiminta. Minä itse tunnistin itseni tuosta muutama vuosi sitten ennen kuin aloin toipua.
http://www.healingeagle.net/Fin/Quotes/Aikuinen.html
Lapsina syyllistettyjen aikuisten piirteitä
1. Pelkäävät haavoittuvuutta ja oman sisimpänsä näkymistä.
2. Saattavat kärsiä äärimmäisestä ujoudesta, hämmentymisestä ja alamittaisuuden kokemuksista.
3. Pelkäävät läheisyyttä ja pyrkivät välttämään sitoutumista suhteisiin.
4. Saattavat näyttää joko suurentelevilta ja itsekeskeisiltä, tai äärimmäisen epäitsekkäiltä.
5. Kokevat että “Mitä tahansa teenkin, sillä ei ole väliä: olen aina arvoton enkä ansaitse rakkautta”.
6. Asettuvat usein puolustuskannalle saadessaan vähäistäkin kritiikkiä. Saattavat kärsiä suunnattoman nöyryytyksen tunteesta jos heitä pakotetaan katsomaan virheitä tai puutteellisuuksia.
7. Syyttävät usein muita ennen kuin heitä voidaan syyttää.
8. Saattavat jatkuvasti pyydellä anteeksi ja ottaa vastuun muiden käyttäytymisestä.
9. Tuntevat itsensä usein ulkopuolisiksi ja kokevat itsensä pysyvästi yksinäisiksi silloinkin kun heidän ympärillään on ihmisiä jotka rakastavat heitä ja välittävät heistä.
10. Heijastavat uskomuksiaan itsestään muihin, usein “lukien toisten ajatuksia” ja kokien itsensä muiden tuomitsemaksi.
11. Ovat usein vihaisia ja tuomitsevia muiden ihmisten niitä luonteenpiirteitä kohtaan joita he häpeävät itsessään.
12. Tuntevat itsensä usein rumaksi, vialliseksi ja epätäydelliseksi ja saattavat keskittyä suhteettoman paljon meikkeihin tai vaatteisiin piilottaakseen itsessään kokemiaan puutteita.
13. Tuntevat usein olevansa sekä ulkoisesti että sisäisesti kontrolloituja; normaali spontaani ilmaisu on tukossa.
14. Kärsivät usein täydellisyyden tavoittelusta, viivyttelemisestä ja masennuksesta.
15. Valehtelevat usein itselleen ja muille.
16. Estävät usein häpeän tunteen kokemista pakonomaisella käyttäytymisellä, kuten työnteolla, syömishäiriöillä, ostelemisella, aineiden tai ihmisten väärinkäytöllä, listojen tekemisellä tai pelaamisella.
Alkuperäinen lähde tuntematon
Anteeksi. Taas täällä. Mutta kun kun luin sinun postauksia mieleeni tulee niin paljon kirjoja, joista sinäkin voisit löytää helpotusta. Minä pidin näistä kirjoista:
Anna-Liisa Valtavaara: Kiltteydestä kipeät
Ben Malinen: Häpeän monet kasvot
Irene Kristeri: Tule lähelle, mene pois
Kiitos kysymästä, auringonkukkametsa. Hoidan itseäni kysymällä, mitä minulle kuuluu, mitä koen ja tunnen, miksi… Yritän olla itselleni armollinen. Kaiken sen “pitäisi”-paljouden keskelläkin (pitäisi syödä nukkua liikkua hyvin ja terveellisesti, ahh)… Käyn terapiassa, hierojalla, kosmetologilla, kampaajalla jne. Nyt burnout-vuorotteluvapaalla taloudellisista syistä vähemmän, mutta olen sen sijaan yrittänyt antaa itselleni luvan asioihin, joita jostakin syystä en koe saavani tehdä, vaikka haluan. Kuten lukeminen. Rakastan lukemista. Voin lukea lehtiä, katsoa telkkaa, surffailla netissä ja pelata spideria tuntitolkulla syyllistymättä, mutta kirjojen lukeminen on jostakin syystä minulta kielletty. Äitini rakastaa lukemista, samoin tyttäreni, olemme kaikki aina lukeneet paljon. Miksi siis tarvitsen luvan tähän. Kysyin terapeutiltakin, saanko lukea kirjoja (nyt toukokuussa, kun lapseni pääsi sairaalasta ja oma vuorotteluvapaani oikeasti alkoi). Voiko hullumpaa kysymystä tehdä, ajattelin jo kysyessäni.
Kävin tänään kahvittelemassa ystäväni luona. Tämä väsynyt yh-äiti totesi, että olisipa mies, joka sanoisi, että ole sinä vaan vähän aikaa kaikessa rauhassa vapaalla/kotona, minä pidän sinusta huolen. Vastasin siihen, ettei minunkaan mieheni sellaista siunausta ole vuorotteluvapaalleni antanut, tämä on tapahtunut olosuhteiden pakosta ja siihen on toisen ollut tyytyminen, tykkäsi tai ei. Lisäsin vielä, että en voisi kuvitella hänen toimivan tuolla tavalla, ei ole hänen tapaistaan. “Teillä taitaa mennä aika huonosti”, sanoi ystäväni. Aikani vastausta mietittyäni totesin, että eipä taida tuollaisia miehiä olla olemassakaan. Sitten luin kirjoituksesi, auringonkukkametsa, ja tulin toisiin aatoksiin. Ehkäpä heitä onkin!
Ps. Olen lukenut HeidiR:n suosittelemat Valtavaaran ja Malisen kirjat, hyvät oli! Toukokuussa olen lukenut kevyet kirjakerhokirjat Ron McLartyn Polkupyörällä ajamisen taito (ihana) ja Eppu Nuotion Kosto (ihan ok dekkari kielenkäyttöä lukuunottamatta)
Ps2. Meidän perheessä ja suvu(i)ssa ollaan kovasti paljon syyllisiä, löysin tuttuja juttuja laittamastasi listasta, HeidiR. Oletko lukenut Seppo Jokisen kirjoja (Äiti, päästä irti etc.)?
Ps3. (ja viimeinen;)) Terapeutin mielestä Blogistania ei tällä hetkellä välttämättä ole kovin hyvä juttu mun elämässä. Se voi olla enemmänkin pakoa omien tunteiden ja elämän kohtaamisesta…
Kiitos, HeidiR ja Ninnu, kommenteista ja hyvistä vinkeistä!
Huumorintaju ja leikkimielisyys ovat tärkeitä asioita minulle. Pyrin näkemään asioista positiivisen/iloisemman puolen, koska negatiivisia/ikäviä asioita on ollut jo ihan riittävästi tämän elämän aikana.
Kysymykseen, että mitä tunnen, jos mieheni jonain päivänä ei katsokaan minua hyväksyvästi ja rakastavasti – murenenko, oli ensimmäinen ajatus, että tietysti murenen. Hän on elämäni rakkaus. En halua missään nimessä menettää häntä tai hänen rakkauttaan. Toinen ajatus oli, että en murene, mutta suren syvästi. Olen eheyttämässä itseäni ja löytämässä rakkautta ja hyväksyntää sisäistä lapseani kohtaan : )
Lapsena syyllistettyjen aikuisten piirteitä -listasta löytyi monta kohtaa, jotka tunnistin itsestäni:
5. Kokevat että “Mitä tahansa teenkin, sillä ei ole väliä: olen aina arvoton enkä ansaitse rakkautta”.
8. Saattavat jatkuvasti pyydellä anteeksi ja ottaa vastuun muiden käyttäytymisestä.
9. Tuntevat itsensä usein ulkopuolisiksi ja kokevat itsensä pysyvästi yksinäisiksi silloinkin kun heidän ympärillään on ihmisiä jotka rakastavat heitä ja välittävät heistä.
14. Kärsivät usein täydellisyyden tavoittelusta, viivyttelemisestä ja masennuksesta.
Tilannettani pahensivat aikaisemmin koulu- ja työpaikkakiusaus sekä narsistialkoholistimiehen kanssa eläminen. Nyt kun olen päässyt suurimmaksi osaksi eroon ikävistä asioista ja niihin liittyvistä tunteista ja ajatuksista, voin mennä vain parempaan suuntaan. Tiedän, etten voi pelastaa muita kuolemalta tai ikävyyksiltä kannattelemalla heitä pystyssä.
Kirjavinkit otan lämmöllä vastaan. Olin kuullut aikaisemmin ainoastaan Kilteydestä kipeät -kirjasta. Pitääkin etsiä nuo kirjat ja lukea ne : )
Kiltteydestä kipeät -kirjalle on jo muuten tullut jatkoakin: Ainako anteeksi? Se on itselläni parhaillaan kesken.
Osaatko sanoa, miksi olet ollut koulukiusattu, auringonkukkametsa? Itsekin olen joutunut työpaikkakiusatuksi, suorastaan ulos savustetuksi, mikä viiveellä muiden isojen murheiden kanssa laukaisi masennukseni fyysiset oireet, joiden takia alun perin työterveyslääkäriin menin. Koulussa minua kiusattiin korkeintaan hiustenvärin johdosta. Olin kai sekoitus hikaria ja häirikköä, kameleontti, jokaiselle jotakin.
Hei Ninnu!
Mieleen nousevat ensimmäiseksi nämä muistot kiusaamisesta:
Ennen koulua olin pihaleikeissä tyttöporukassa, jossa pian huomattiin, että minua pystyi käyttämään hyväksi. Menimme pienenä parvena kyläkauppaan ja toiset laittoivat näpistämänsä karkit minun takinhuppuuni. En voinut kieltäytyä, koska minut olisi jätetty yksin. Oli pakko ryhmäpaineen alla totella. Samoihin aikoihin leikin kahden siskoksensa kanssa. Kun olin isosiskon kanssa, hänen käskystään piti haukkua pikkusiskoa. Kun olin pikkusiskon kanssa, vuorostaan hänen käskystään piti haukkua isosiskoa. Yhtenä päivänä he kertoivat toisilleen, että kuinka haukuin molempia. He lopettivat molemmat leikkimisen kanssani, vaikka tein vain sitä, mitä he halusivat. En osannut sanoa ei. En osannut pitää puoliani. Itkin äidille, että minun kanssa ei leikitä. Äiti sai “kohtauksen” ja syytti omia pahoja miehiään minun tilanteesta.
Koulussa minua haukuttiin toisella luokalla vaatteiden takia, koska muilla oli muodin mukaiset tai äidin tekemät hienot vaatteet. Puin mielestäni ihanimman vaatteen päälle eli punaisen liivihameen. Luokkakaverini haukkui vaatteen, enkä pukenut sitä enää koskaan päälleni. Kun kolmas luokka loppui keväällä, vaihdoin omasta tahdosta etukäteen ennen muita luokkalaisiani toiseen kouluun. Täten olin ulkopuolinen neljännellä luokalla. Pari poikaa huoritteli minua, en ymmärtänyt, mitä sana tarkoitti ja sanoin heille samalla tavalla takaisin. Sain hörönaurut päälleni, koska olin tyhmä. Yläasteella yhden viikon ajan koko luokka kääntyi minua vastaan. Pärjäsin hyvin koulussa, sain hyviä numeroita, olin rillipää harmaa hiiri. Luokkatoverini vievät teinikalenterini, repivät siitä sivuja, käyttivät tietoja hyväkseen (olin ihastunut yhteen poikaan) ja lopulta heittivät kalenterin vesilätäkköön, kun olivat härnänneet tarpeeksi.
Olin liian kiltti, luottavainen, suorastaan hyväksikäyttäjien unelma. Monesti olin se kolmas pyörä, joka ei sopinut joukkoon. En voinut uskoa, että joku voisi haluta minulle jotain pahaa. Lukemattomiin kiusaamistilanteisiin ei koskaan puututtu, ne vain tapahtuivat ja aiheuttivat paljon pahaa mieltä. Onneksi kiusaaminen ei koskaan saanut fyysistä muotoa, mutta ilkeät sanat eivät unohdu koskaan.
Ensimmäisessä työpaikassa tämä sama kuvio toistui. Olin toimistokaluste, esine. Minulle sai sanoa kuinka pahasti tahansa, eikä sitä tarvinnut koskaan pyytää anteeksi. Mikään ei kelvannut, ei hiustyylini, ei vaatteeni, eikä ulkomuotoni. En ollut millään lailla silmäänpistävä, olin edelleen harmaa hiiri. Onneksi sain voimia muuttaa elämäni ja lähteä pois.
Nyt olen viime vuosien aikana puhjennut kukkaan ja löytänyt sisäisen varmuuden. Olen oma itseni, eikä sitä voi kukaan enää ottaa minulta pois. Minua ei tallota, eikä nujerreta.
Järkyttävää. Surullista. Usein sanat sattuvat enemmän kuin lyönnit. Sinua ei ikinä uskoisi samaksi henkilöksi, niin kukaksi (suorastaan kukkametsäksi;)) olet puhjennut! Siksi kysyin. Lapset osaavat kyllä olla toisilleen ilkeitä, oli syyt mitkä hyvänsä. Omaa kuopustytärtäni kiusataan ilmeisesti kateudesta, hän on hoikka (anorektinen), nätti, älykäs ja empaattinen (osaa kyllä satuttaa sanoilla itsekin ja on yliherkkä kokemaan kiusaamista). Itse olin kovis (uskoontulooni asti seiskan loppupuolella), mutta hyväntahtoinen sellainen. Puolustin kiusattuja ja ryhdyin tukioppilaaksi uusille koulutulokkaille.
Työpaikkakiusaaminen osoitti minulle, että samat piirteet, jotka minussa toisia viehättävät, voivat toden totta kovasti paljon ärsyttää muita. Syynä kiusaamiseen omallakin kohdallani lienee ollut kateus: olin nuori ja opiskellut enemmän kuin nämä kiusaajani, mikä aiheutti myös pelkoa oman paikan menetyksestä (ylenin nopeasti).
Olen ollut kynnysmatto. Luulin, että se on kristillistä. Kunnes käsitin, että kultainen sääntö (kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan) ei sopinut yksiin kynnysmattouden kanssa. Mutta voi veljet, miten vaikeaa siitä on ollut opetella pois. Enkä vieläkään osaa. Kenenkään ihmisen osaksi ei kuitenkaan varmasti ole kynnysmattoutta tarkoitettu. (Sen tähden niitä saa kaupasta;))
Annoittepa taas ajattelemista… Kiitos, ihmiset.