Kyläilyt
Oli äidin syntymä- ja nimipäiväkahvitukset samalla kertaa. Kävimme kylässä, samoin pikkusisko ja pikkusiskon tuleva aviomies. Veimme äidille itsetekemäni 12-sivuisen kuvakollaasin (piti muuten valokuvata tämä aikaansaannos, mutta se sitten jäi kaiken kiireen keskellä), johon käytin yli 10 vuotta säilyttämiäni lehtikuvia ja -tekstejä. Veimme myös ensimmäisen itsekasvattamani ruusun. Sain halauksen, ihastelut ja kiitokset lahjoista. Ohikiitävä ihana hetki äidin ja tyttären välillä haihtui nopeasti, kun pikkusisko halusi kaiken huomion itselleen tulevien häidensä järjestelyjen vuoksi. Koko kyläily oli kuin huonosti ohjattu kotimainen farssi. Totesin hyvin pian, että tällä kyläreissulla oli turha vaihtaa kuulumisia, koska kukaan ei kysynyt mitään, eikä kukaan edes kuunnellut, jos olisi halunnut puhua. Vauvan uusia taitoja ihasteltiin, mutta samalla äiti eli mummu ei antanut pienen olla hetkeäkään itsekseen lattialla. Piti pitää kiinni tai pitää sylissä. Vauva olisi halunnut kävellä ja tutkia paikkoja. Lusikkaa ei saanut laittaa suuhun väärinpäin, koska siitä olisi saattanut äänihuulet mennä pilalle. Jatkuvaa varoittelua ja hössöttämistä. Olisin kaivannut rauhallista aikuisten välistä keskustelua, en päällepuhumista ja teatraalisia eleitä.
Painajaiset
Parituntinen kyläily oli kovaääninen, meluisa ja kaikinpuolin epämiellyttävä. Itkin puolet kotimatkasta. Kyläilyn aikana katsellut vanhat valokuvat toivat ikäviä alitajuntaisia muistoja mieleen, joten näin painajaisia. Unessa exä järjesti oikeudenkäynnin, jossa minut todettiin huonoksi, epäpäteväksi äidiksi ja vanhemmat lapset riistettiin minulta. Heräsin epätodelliseen tunteeseen, että oliko se todella totta. Piti käydä halaamassa lapsia herättyäni. Ulkona sataa kuin maailma itkisi vuolaasti kanssani. Pyyhin omat kyyneleeni jo kotimatkan loppuosuudella, mutta sisälle jäi taas tyhjä tunne. Onneksi saan olla nyt omassa kodissa, oman perheeni kanssa ja voin olla niin rauhassa kuin vain ihminen voi olla.
Blogikommentointi
4 kuukauden ajan on jokapäiväisiin rutiineihini kuulunut blogien lukeminen ja oman blogin kirjoittaminen. Käytän NetNewsWire Lite -lukuohjelmaa ja (tällä hetkellä 10542 blogia sisältävän) Blogilistan suosikkeja lukeakseni noin 120 blogia säännöllisesti. Mieto Marinadi valaisee tänään kommentoinnin saloja omassa blogissaan. Samoin Just Sopivasti kommentointimahdollisuudesta. Itse pyrin kommentoimaan aina ehtiessäni muiden blogeja. Minunkin blogiini saa aina käydä kommentoimassa, kun siltä tuntuu. Jos on aiemmin käynyt kommentoimassa blogissani, kommentti tulee heti näkyviin blogiin. Mikäli on ensikertalainen, niin pitää odottaa hetken verran, että ehdin käydä hyväksymässä kommentin näkyviin.
Voi Kurjuus!! Ikävä lukea kurjasta kokemuksestasi äitisi luona!
Olen taustalta hiljaa seurannut kirjoitteluasi ja ajatuksissani lähettänyt sinulle voimasäteitä..
Kunhan pöly on laskeutunut, väki häipynyt ja äitisi jäänyt itsekseen, sinun ajatatuksella kootun lahjasi arvo kyllä valkenee hänelle! (mikä ei tietenkään auta pyyhkimään pois paluumatkan mielipahaasi ja painajaisiasi).
Sain itse keväällä valmistuneilta opiskelijoilta sellaisen monisivuisen kuvajutskan. Lämmitti valtavasti, kun tunsin, että jokainen kuva ja teksti oli valittu henkilökohtaisesti minulle ja joku oli sitä leikelleessään ajatellut minua! Kaivan sen kollaasin eteen, kun stressi seuraavan kerran väijyy nurkalla!
Uskon, että äitisikin selaa kollaasiasi vielä monta kertaa tulevina vuosina! Hyvä synttärilahja.
Olen pahoillani, että vierailu äidin luona ei onnistunut.
Äidin saattoi olla vaikea keskittyä moneen ihmiseen yhtaikaa. Kun meillä ovat kaikki lapset ja lapsenlapset kotona, jokainen puhuu yhtaikaa, kaikilla on jotain näyttämistä tai kertomista. Joskus on pakko komentaa vuorot. Tai sitten sopia, että tulevat eri aikoina. Ja niin nykyisin yleensä tapahtuukin.
Kiitos holiton, Sun äitis ja Obeesia kommentoinnista!
Voimasäteet auttoivat, nyt on jo paljon parempi olo.
Uskon myös, että kuvakollaasi on äidille tärkeä, kunhan hän sai siihen syventyä rauhallisena hetkenä.
Koollekokoontuminen ei tällä kertaa mennyt ihan nappiin, koska pari aiempaa kertaa oli mennyt mönkään. Viimeksi olimme yhdessä mökillä hautaamassa perheemme 16-vuotiaan kissan ja sen jälkeen piipahdin pikaisesti vanhempien luona mökillä, eikä sekään käynti ollut mitenkään ruusuinen. Omat odotukseni taisivat vain olla liian korkealla, siksi petyin pahasti. Isä oli jotenkin hiljainen ja hieman sivussa, joten kukaan ei ollut jakamassa puheenvuoroja.
Ehkä minä opin joskus nämä oikeat “tanssikuviot” lapsuudenkodin perheeni kanssa valssaamiseen tai sitten en koskaan… Onneksi minulla on ihana oma perhe ja rakastava aviomies, joka ymmärtää ja lohduttaa.
Painajaiset ovat joskus niin todentuntuisia…
Kiitos Hallatar kommentoinnista!
Totta, että painajaiset voivat temmata niin totaalisesti mukaansa, että herätessä on ihan pyörällä päästään. Onneksi viime yö sujui hyvin, enkä ainakaan muista nähneeni unia : )
Harmi, että juhlat menivät hulinaksi ja pahoitit mielesi. Olen samaa mieltä Sun äitis kanssa, äitisi varmasti osaa arvostaa lahjaasi, kunhan saa paneutua siihen.
Painajaisista kummallisimpia ovat toistuvat painajaisunet. Muistan lapsuudestani yhden painajaisen erittäin selvästi, en ole nähnyt sitä pitkään aikaan - enhän ole ollut lapsikaan enää vuosiin. Mieheni kummipoika, joka menee syksyllä yläasteelle, otti viime viikonloppuna puheeksi toistuvat painajaiset. Asia selkeästi painoi häntä jossain määrin.
Olin pari viikkoa kyläilyillä. Tunnen, että tiedän fiiliksesi auringonkukkametsa.
Näin painajaisia. Luin painajaisista lehdestä. Tyttäreni (13) lukee samoja lehtiä ja huomaa artikkelin yleisimmistä painajaisista, joista takaa-ajo-painajainen muistaakseni yleisin, ja toteaa, ettei ole koskaan nähnyt sellaista. Voi miten ihanaa, hän on turvassa, ajattelen, hänen olonsa on turvallinen. Itse näin takaa-ajo-painajaisia koko lapsuuteni.
Reissussa ikävä laadukasta blogiasi! Onnittelen jälkikäteen satasen rikkoutumisesta:)
Jälkikirjoitus kyläilyihin liittyen: Voi meitä “äidittömiä”, auringonkukkametsa! (Erotessa äidin halaus tuntui niin pehmeältä ja hyvältä, uskallan tunnustaa. Ero on aina kamalan haikea, pitkästä välimatkasta ja ehkä juuri siitä “äidittömyydestä” johtuen.)
Kiitos Aimo ja Ninnu kommentoinnista!
Tuntuu siltä, että jos päivän aikana murehdin jotain asiaa, niin takuuvarmasti kyseinen aihe tulee uniini. Näin on käynyt monesti kevään ja kesän aikana. Ehkä se on vain alitajunnan toimintaa, mutta aamuisin tuntuu puistattavalta, kun sattuu muistamaan painajaisunen.
Vanhempani olivat meillä käymässä vauvan syntymäpäivillä ja vierailu meni aika hyvin, kun äiti sai höpöttää muille vieraille, eikä minun tarvinnut kuunnella. Verenpaineeni pysyi normaalilla tasolla, eikä vanhempien lähtiessä tuntunut pahalta. Välillä sitä ajattelee, että olispas aina vanhempia tavatessa muita ihmisiä paikalla, niin vierailut menisivät helpommin…