Takana on ensimmäinen kokonainen työviikko. Väsyttää ja päässä surisee tuhat ajatusta. Ei sitä oikeasti tajunnut vauvan kanssa kotona ollessa, että kuinka rankkaa töihin palaaminen ja arki tulee olemaan. Minulla on onneksi mahdollisuus tehdä töitä välillä kotona etänätyönä, mutta ei sekään aina ole ratkaisu kaikkiin asioihin.
Kalenteri alkaa täyttyä työpalavereista, joten on tärkeätä pitää huolta itsestä ja varata jokaiselle päivälle VOK-aikaa, mikä tarkoittaa omaan käyttöön varattua aikaa. Yleensä varaan VOK-aikaa työpäivinä klo 11.00-12.00 väliselle ajalle, jotta ehdin käydä syömässä lounasta. Oma aika on otettava itse, sitä ei kukaan muu anna sinulle. Otan vastuun omasta hyvinvoinnista. Opin tämän VOK-aika -termin Antero Kataisen ja Anneli Litovaaran pitämillä Voimavarat käyttöön -kurssseilla.
Kursseilla opitut asiat tulevat nyt kullanarvoiseen asemaan, sillä olen nyt ensimmäistä kertaa työssä avokonttorissa ja koen sen ahdistavaksi. En haluaisi istua omassa työpisteessä, vaan pyrin olemaan jatkuvasti liikkeessä. Toimistorakennuksen neuvotteluhuoneet ovat varsin varattuja, koska moni muukin kokee avokonttorissa työskentelyn häiritsevänä. Ei pysty puhumaan puheluja kunnolla, eikä osallistumaan täysipainoisesti puhelinneuvotteluihin. Avokonttorin istumapaikkani on tällä hetkellä väliaikaista, koska muutto on tulossa. Siirryn todennäköisesti kyseisen avokonttorin toiselle seinustalle, joten parannusta asiaan ei ole tulossa. Ensimmäisten työpäivien aikana olen saanut tilatuksi itselleni työvälineet, mutta näyttö ja tietokoneeseen liitettävät kuulokkeet eivät ole vielä saapuneet. Teen töitä läppärillä ja harmittelen huonoa työasentoa. Ihmettelen myös, että miksi en nyt viihdy töissä, kuten ennen. Huomaan, että moni asia on muuttunut. Koen itseni yksinäiseksi. Työkavereita on siirtynyt toisiin yrityksiin töihin ja oman työryhmän kokoonpano on muuttunut. Ennen olin ainoa nainen omassa työryhmässäni, nyt olen kahden miehen ja kolmen naisen tiimissä viimeiseksi mukaan saapunut nuorin nainen. Olen pudonnut “arvoasteikon” alimmalle portaalle sekä koulutukseni että työkokemukseni myötä. En saa aina vastauksia esittämiini kysymyksiin, koska niihin ei välttämättä haluta vastata. Pelkään, että en saa haasteellisia ja mukaansatempaavia työtehtäviä, vaikka olen innokkain, energisin ja aina valmis oppimaan uutta. Jokainen puolustaa omaa reviiriään näinä epävarmoina yt-neuvotteluiden aikoina. Siksi pelkkä positiiviinen asenne ei välttämättä riitä pitkälle. Saa pelätä, että astuu toisen varpaille tietämättään. Pitää sopeutua ja joustaa, oppia super-nopeasti kaikki reilun vuoden aikana tapahtuneet muutokset yrityksessä. Kellään ei ole aikaa auttaa, eikä opastaa. Pitää suoriutua annetuista tehtävistä. Näen tässä kaikessa suuren uhan oman itseni kannalta. Jos murehdin liikaa, on uusi burnout ovella kolkuttamassa.
Eikä tilannetta auta se, että murehtii pienokaisen pärjäämistä päivähoidossa. Koen olevani huono äiti, vaikka en ole. Välillä kotona tai autossa kotimatkalla syyllisyyden kyyneleet pyrkivät silmiin, vaikka asiat ovat ihan hyvin. Pieni syö, nukkuu, leikkii ja toimii vuorovaikutuksessa toisten lasten kanssa päiväkodissa. Hänellä on voimakas tahto sekä kiire kiipeämään ja tutkimaan paikkoja. Työssäkäyvän äidin ajatukset ovat aina muualla kuin hän haluaisi niiden olevan. Kotona ajattelee työasioita ja töissä miettii kotiasioita. Olen helpottanut töihin ja päiväkotiin lähtöä niin, että vauva haetaan aamulla vanhempien petiin juomaan päivän ensimmäinen maitoannos äidin ja isän kainalossa. Se hetki on päivän onnellisin ja ihanin!
Osaatko sinä ottaa VOK-aikaa itsellesi?
Hei !
On hurjaa ja kurjaa tuo nykyinen työelämärytmi. Kaikkein kauheinta siinä on se, että kaikkensa antavat työntekijät; äidit, isät, vaimot ja miehet, potevat huonoa omaatuntoa joka käänteessä.
Ja heikot sortuvat. Kamalaa.
Muuta ajateltavaa…… Taas vaihteeksi on “lennossa” haaste. Löydät sen blogistani.
Otahan koppi eli sinut on siis haastettu !
Hei Anne ja kiitos kommentoinnista!
Kävin tutustumassa haasteeseen ja teen sen, kunhan ehdin. Hauskaa päivänjatkoa!
Voi itku, kuulostaapa kamalalta.. ihan hirvittää jo nyt se kun jossain vaiheessa itsekin pitää/saa mennä takaisin töihin, että miten se tulee sujumaan. Täällä paljon puhutaan työn ja perheen yhdistämisestä ja kuinka vaikeaa se on, vaikka Ruotsi jos mikä nyt on perhe- ja lapsiystävällinen yhteiskunta. Mutta pisintä päivää kai nykyään tekevät juuri pienten lasten isät, ja mm meillä normaalisti työpaivä jatkuu puoli kuuteen asti. Milläs siinä haet pienokaisen tarhasta järkevään aikaan? Vaihtoehtona on osa-aikatyö, joka täällä onkin yleistä (paljon yleisempää kuin Suomessa), mutta siinä sitten huononee palkka ja siihen liittyvät edut, eläkkeet jne…
Hei Mari-Johanna ja kiitos kommentoinnista!
Tämä kuluva viikko on ollut jatkuvaa tunteiden ylä- ja alamäkeä, kun koen välillä pieniä onnistumisia ja välillä työkaverit omalla käytöksellään saavat minut jopa itkemään. Ei heidän silmien alla, mutta kotimatkalla autossa. Onneksi tänään tuli hieman helpotusta asiaan, kun esimies puuttui ryhmän sisällä ilman häntä tehtyyn työnjakoon. Se oli täysin epäreilua minua kohtaan, joten hän kyseenalaisti sen. Olin onneni kukkuloilla, kun tilanne voi vielä muuttua paremmaksi. Jatkamme huomenna keskustelua asiasta esimiehen johdolla : )
Meidän pikkuinen viedään hoitoon klo 7.45-8.00 välisenä aikana ja hoitoaikaa on varattu klo 16.45 asti. Yleensä pääsemme hakemaan hänet siinä klo 16.15, mutta se edellyttää töistä lähtemistä hieman aikaisemmin kuin pitäisi. Se ei onneksi nyt aiheuta ongelmia, koska tiedän, että jatkossa on tulossa pitkiä työpäiviä ja miehellä on tulossa työmatkoja ulkomaille. Liukuva/joustava työaika on ainakin meidän perheen pelastus. En voisi kuvitella enää palaavani tarkkaan työaikaan, esim. klo 8.30-16.30.
Ehkä nämä töihin liittyvät asiat selkiintyvät ja menevät parempaan suuntaan, kun aika tekee tehtävänsä. Pääsee epätietoisuudesta ja -varmuudesta eroon. Mutta on se ihanaa, kun on perhe, jonka luokse palata aina iltaisin : )
[...] VOK-ajan käyttö ja muutamat etätyöpäivät kotona ovat auttaneet. Eniten avuksi on ollut avautuminen tiimin naisille. Kaiken kiireen keskellä oli pakko alistua tosiasioiden edessä eli ottaa lusikka kauniiseen käteen. Minun oli välttämätöntä kertoa suoraan muille, että kuinka paha olo minulla on kaikesta töihin palaamiseen liittyvästä. Asioista suoraan puhuminen auttoi heti jonkun verran. Jos asioita pohdiskelee vain yksinään tai puhuu niistä muille kuin asianosaisille, ei siitä välttämättä ole mitään hyötyä. Pahimmassa tapauksessa asiasta uskoutuminen muille voi kostautua, jos se kiirii jotain toista kautta asianosaisen korviin. Sain myös tietää, että en ole ollut ainoa tiimissä, jolla on ollut vaikeata sopeutua töihin paluuseen äitiysloman ja organisaatiomuutosten jälkeen. Minun pitää myös oppia sopeuttamaan oma työroolini muiden tiimiläisten työrooleihin. Jokaisella on omat työskentelytavat, eivätkä ne aina ole samanlaisia kuin itsellä on. [...]