Synnyin esikoisena kahden lapsen perheeseen, jossa äiti oli sairastanut jo vuosikausia. Äitiä ei ole koskaan kunnolla tutkittu, ei diagnosoitu, ei lääkitty, eikä autettu. En siis tiedä tarkkaan, millaisesta sairaudesta on kyse, mutta se on saattanut alkaa posttraumaattisena stressioireyhtymänä. Lapsuudenkokemukset elämisestä psyykkisesti sairaan vanhemman kanssa tulevat seuraamaan minua koko elämäni ajan.
Koska äiti on sairas, häntä ei ole voinut koskaan päästää työelämään. Hän on kotirouva. Hän huolehtii kodista, lapsista ja aviomiehestään. Äidillä on verenpainetauti. Isä tekee kahta työtä edelleen, vaikka eläkeikä lähestyy. Isällä on verenpainetauti ja diabetes. Hän stressaa kaikesta. Isä ja äiti ovat hitsautuneet yhteen melkein 40 vuoden yhteiselon myötä. Heissä molemmissa on omat ärsyttävät puolensa, mutta he eivät osaa elää ilman toista. Isä on hiljainen omaishoitaja, joka luotsaa äidin vaikeiden päivien yli.
Äiti ”napsahtaa” noin kerran vuodessa. Silloin jokin asia ajaa äidin sietokyvyn yli ja hän saa ”kohtauksen”, jolloin fakta ja fiktio menee pahasti sekaisin. Hän uskoo, että meitä salakuunnellaan ja seurataan. Asialla ovat vuosien takaa ”ne pahat miehet” eli äidin lapsuudenkodin yläkerran väki. He aiheuttavat päänsärkyä, kolotuksia, luunmurtumia, liikenneonnettomuuksia jne.
Appelsiinin tuoksua 
Minäkin olen esikoinen ja äitini sairasti mahdollisesti skitsofreniaa tai vaikeaa masennusta synnytyksensä jälkeen.
Olen usein miettinyt, että minkälaista olisi, jos äiti olisi elossa.