Olin ekaluokkalainen ja tottunut siihen, että äiti oli aina kotona. Kun kerran tulin koulusta kotiin, ovea ei avannutkaan kukaan. Minulla ei ollut avainta. En päässyt sisälle. Hätäännyin. Menin ulos. Asuimme kerrostalossa. Menin takapihalle ja odotin parvekkeen alla. Jossain vaiheessa jompikumpi tai molemmat vanhemmat tulivat kotiin, mutta en muista kuinka tuo päivä eteni. Muistan vain sen suuren hätäännyksen ja ihmetyksen, kun en päässyt kotiin.
Joko samana päivänä tai myöhemmin olin harvinaisella arkipäivän yöpymisellä sukulaisten luona. Seuraavana aamuna minut tuotiin kouluun tuolta sukulaisten luota.
Olen myöhemmin puhunut näistä muistoista äidille, mutta hän väittää, ettei sellaisia ole tapahtunut. Tai sitten hän ei vain itse muista.
Appelsiinin tuoksua 
On kauhean loukkaavaa, kun äiti sanoo, ettei tuollaista ollut tai muistat väärin. Näin minunkin äitini on sanonut.
Oikean äidin pitäisi osoittaa myötätuntoa niitä tunteita kohtaan. Oikeastihan lapsikin voi tosiaan muistaa tai tulkita joitakin asioita väärin, mutta olisi ihanaa, jos olisi kypsä ja viisas äiti, joka ei menisi heti itse lapsellisesti puolustusasemiin.
Jos ja jos. Mutta kun ei ole.
Sorry, ei tämän näin pitänyt mennä, valitukseksi!