Masentuneen vanhemman ajattelumalli

Ihmisen ajattelu muuttuu vakavan masennuksen myötä. Kokemus itsestä, muista ja arkipäivän tapahtumista kääntyy negatiiviseksi. Vanhempi näkee ja kokee itsensä ja arkiset tapahtumat vääristyneinä, mustanpuhuvissa väreissä. Jos lapsille ei ole selitetty vanhemman tilannetta, on heidän hyvin vaikea nousta tilanteen yläpuolelle ja ymmärtää, että vanhemmalla itsellään on ongelma. Lapset nielevät oman loukkaantumisensa, pettymisensä tai mahdollisen kiukkunsa. He eivät koe tulevansa ymmärretyksi vanhemman taholta, mikä voi aiheuttaa vieraantumista. Jos tilanne jatkuu pitkään, lapset voivat omaksua pessimistisen ajattelumallin omaksi tavakseen arvioida itseä ja kohdata maailmaa.

Mietin sekä äitini että omaa ajattelumallia. Äiti ei ymmärrä, että hänen tapansa esittää asioita voisi olla väärä. Hän vain haluaa ilmaista omat mielipiteensä ja varsinkin huolehtia omista perheenjäsenistään. Itse tiedän, missä raja menee. Olen ainoastaan kerran saanut äidin hiljaiseksi voittamalla meidän väittelyn jostain asiasta. Muuten äiti on aina vienyt voiton. En tiedä, miksi meidän keskustelut niin usein valahtavat väittelyksi. En tiedä, miksi näen punaista. Tai tiedänhän minä, kun oikein ajattelen asiaa. Äiti on sairas, minä olen tiedostava tytär. Äiti haluaa aina läheistensä parasta neuvomalla ja opastamalla. Jos kerron jostain tapahtumasta, äidillä on valmiina neuvot, kuinka minun olisi pitänyt kyseisessä tilanteessa toimia. Äiti on aina niin loistava neuvoja, mitä tulee jälkiviisauteen.

Ajattelen yleensä asioista positiivisesti, mutta mielen heilahtelut saavat välillä kaiken näyttämään todella synkältä. Jos olen erittäin väsynyt, huolestunut ja/tai asioita paljon pohdiskeleva, saatan joskus omia lapsiani komentaessani mennä rajan yli. Tällä tarkoitan sitä, että oma itseni väistyy taustalle ja kuulen oman äitini huutavan lapsille. Olen vannonut monesti, että minusta ei tule samanlaista kuin oma äitini, mutta kuinkas sitten käykään. Huomaan tekeväni samoja virheitä kuin oma äitini. Uhkailen lelujen roskiin viemisellä. Uhkailen pienten lelujen imuroimisella. Muistan kun harrastin jonkun aikaa ala-asteikäisenä postimerkkeilyä, en kerännyt äidin pyynnöstä postimerkkejä lattialta. Äiti uhkasi imuroida ne ja niinhän hän tekikin. Siihen loppui se harrastus.

Kun olen huolestunut lasten käytöksestä, varoittelen äärilaitaan menemällä: ”Jos valehtelee, niin lopulta joutuu vankilaan.” tai ”Jos ajaa ilman kypärää polkupyörää, ajaa auto päälle, lyö päänsä asvalttiin ja kuolee.” Olen kasvanut pelon ilmapiirissä, kun kaikesta ja joka asiasta on varoiteltu. Äidin ja isänkin mielestä, jos joku aivastaa, niin hän on saanut kylmää tai vetoa. Äiti on ylihuolehtinut ja passannut piloille ja isä on ollut ankara. Näistä kahdesta kasvatusmallista on muotoutunut minun kasvatusmalli, joka on joskus ankara ja usein ylihuolehtiva.

Onneksi huomaan useimmiten rajan ylityksen ja pyydän myöhemmin lapsilta anteeksi ylilyöntejäni. Selitän heille, miksi sanoin niin ja pyydän anteeksi. Jos en huomaa rajan ylitystä, niin aviomieheni huomaa ja kertoo siitä minulle. Jos olen liian väsynyt, enkä osaa hidastaa tahtia, niin aviomieheni pysäyttää minut.

Saan joskus siivouspuuskan, kun koen olevani huono ihminen ja huono äiti, kun en ole siivonnut. Silloin yritän saada koko huushollin kerralla puhtaaksi, eikä se todellakaan onnistu yksin, eikä kyseisessä mielentilassa. Äiti pitää oman kotinsa moitteettoman puhtaana, sillä kodin puhtoiset kulissit saavat kaiken näyttämään normaalilta. Kun kerran kehuin ylpeänä isälle aviomieheni loistavaa ruoanlaittotaitoa, hän sanoi, että minun tulee terästäytyä sillä alueella. Eli se, että tunnen itse huonoa omatuntoa tekemättömyydestäni ei riitä, vaan isän pitää sitä vielä lisätä tuollaisella kommentilla. Isä on tottunut siihen, että naisen paikka on mieluiten kotona ruokaa laittamassa, kuten äiti kotirouvana tekee. Isä on ylpeä minusta, kun olen kouluttanut itseni ja pärjään loistavasti työelämässä, mutta hänen mielestään naisen ei pidä antaa työnsä estää häntä tekemästä hyvin kotitöitä ja lastenhoitoa.