Perunaa ja kastiketta

Minut on kasvatettu perinteisellä suomalaisella tavalla eli perunalla ja kastikkeella. Isän mielestä ruokapöydässä pitää aina olla perunaa ja kastiketta, muuten se ei ole ruokaa. Olen pienenä ja vähän isompanakin ollut mummolassa perunapellolla perunoita istuttamassa ja nostamassa. Tätä hupia eivät omat lapseni ole päässeetkään tekemään.

Omasta mielestäni peruna on hyvää, kunhan se on missä tahansa muussa muodossa kuin keitettynä. Sain keitetystä perunasta tarpeekseni lapsuudenkodissa. Meillä syödään perunamuusia, ranskalaisia, lohkoperunoita, pariisinperunoita ja paistinperunoita. Keitettyjä perunoita on harvoin. Joulupöydässä pitää olla keitettyä perunaa kalan kanssa.

Kun menen käymään äidin ja isän luona, siellä on aina tarjolla perunaa ja kastiketta. Yleensä kieltäydyn. Olen kaukaa viisas ja vien omat sapuskat mukana, mikäli viivyn pidempään. Äiti on ollut kotona ruokaa laittamassa aina, mutta hän ei ole mikään loistokokki. Tämänkin asian tajusin vasta kauan kotoa lähdettyä. Tajusin, että minähän osaan laittaa maistuvampaa ruokaa kuin äiti. Käytän mausteita, joista äiti ei varmaan ole koskaan kuullutkaan. Ennen äiti kärytti ruskean kastikkeen itse ja inhosi sitä, kunnes kauppoihin ilmestyi valmiskastikepusseja. Ehkä äiti haluaisi tehdä erilaisia ruokalajeja, mutta isä ei anna. He ovat yhdessä jämähtäneet omaan elämäntapaansa, eikä sitä kukaan pysty muuttamaan. Heidät voi viedä kerran vuosikymmenessä ulos ravintolaan syömään, mutta ei sitä voi tavaksi ottaa. Ei missään nimessä. Sehän olisi tuhlausta käydä jatkuvasti ulkona syömässä, kun kotona voi syödä perunaa ja kastiketta. Itse käyn aika usein ravintoloissa syömässä sekä aviomieheni että koko perheeni kera. Miksi nuukailla ruoan kanssa, kun siitä voi nauttia?

Meidän perhe ei myöskään käy koskaan sunnuntailounailla mummulassa. Äiti ei osaa tarjota riittävästi ruokaa meidän perheelle, koska hän on tottunut ruokkimaan kaksi vähäruokaista lasta ja yhden aviomiehen. Ne muutamat kerrat, kun meidän perhe on käynyt syömässä vanhempieni luona, on aviomieheni tullut vain vihaiseksi, kun ruokaa on ollut tarjolla niin vähän.

Minut on passattu piloille, mutta on opetettu leipomaan. Ruokaa en ole oppinut tekemään äidin neuvoilla, vaan sen olen oppinut kantapään kautta. Teini-ikäisenä leivoin usein kaikenlaisia kuivia kakkuja, joten reseptit tulivat tutuiksi. Nykyisin voin leipoa melkeinpä mitä vaan, jos vaan saan selkokielisen reseptin eteeni.

Äiti on hyvä leipomaan. Hän tekee maailman parhaita munariisipasteijoita, jäädykkeitä, marjapiirakoita ja kahvikehriä. Kyläilymme mummulassa osuvat yleensä juhlapäiviin eli äitienpäivään, isänpäivään, syntymäpäiviin ja jouluun ja silloin istumme yhdessä kahvipöytään. Emme saa kutsua saapua juhlapäivänä paikalle, vaan meidän oletetaan saapuvan paikalle, kuten on aina ennenkin tehty. Se on itsestäänselvyys. Viikkoa tai paria ennen juhlapäivää äiti soittaa ja kysyy, että mihin aikaan me sitten tulemme, että hän osaa laittaa kahvipöydän kuntoon oikeaan aikaan. En tietenkään siinä vaiheessa osaa tarkkaa aikaa antaa, joten tähän aiheeseen palataan aina useampaan otteeseen puhelimitse. Jos emme jostain syystä pääsekään kyseisenä juhlapäivänä paikalle, äiti pettyy ja voivottelee asiaa minulle. Pahimmassa tapauksessa äiti ”napsahtaa” ja huutaa kaikenlaisia kamaluuksia. Silloin menen täysin sanattomaksi, koska äiti voi sanoa niin satuttavia asioita, ettei niitä voi edes tajuta. Tätä kuitenkin tapahtuu aika harvoin. Äiti ei koskaan pyydä anteeksi näitä kohtauksia, koska hän ei tiedä saavansa kohtauksia. Minun pitää vain niellä kaikki ja ymmärtää, että se johtuu äidin sairaudesta, eikä hän voi sille mitään. Helppoa se kuitenkaan ei ole.