Appelsiinin tuoksua · Lääketiede · Nyt · Taustaa

Sairaudentunnottomuus

Opin tänään netissä surffatessa uuden sanan: sairaudentunnottomuus, joka tarkoittaa sitä, että ihminen saattaa kieltää kaikki oireensa.

Löysin sanan mm. näiltä sivuilta:

Sairaudentunnottomuus sopii äitiini. Hän ei tiedosta olevansa mieleltään sairas. Mieltä järkyttänyt tapahtuma on sattunut jo lapsuudessa (yli 50 vuotta sitten), eikä siihen ole koskaan puututtu, eikä asiasta puhuttu. Vaikka haluan parantaa äitini, en voi sitä kuitenkaan tehdä. Joskus aina mieleen hiipii ajatus, että jos veisin äidin hierojalle tai lääkärille tai terapeutille tai… Olen miettinyt eri vaihtoehtoja, joiden avulla äiti saataisiin avautumaan ja tajuamaan, että hän on mieleltään sairas ja tarvitsee apua. Mutta se nyt ei vain ole mahdollista. On vain elettävä ja kestettävä asiat, jotka tulevat eteen. On sopeuduttava ja annettava itselle armoa.

Edit 16.7.2007: Mentalwear -linkki korjattu.
Edit 3.6.2008: Toimimaton ITViikon linkki poistettu.

19 vastausta artikkeliin “Sairaudentunnottomuus

  1. Valitettavasti useieden sairauksien takana löytyy käsittelmättömiä traumoja.Niitä ei tunnisteta meidän terveydenhuollossamme tarpeeksi hyvin tänä päivänä. Ja ikävä kyllä, vaikkei tunnistettaisikin niin hyvää hoitoa ei aina ole löydettävissä. Olet oikeilla jäljillä kun ajattelet hierontaa tms. Keholliset menetelmät ovat nykyää eräs muoto traumojen hoidossa. Löydät tietoa mm. traumaterapiakeskus.com sivuilta.
    Voimia äitisi kanssa!

  2. Valitettavasti useiden sairauksien takana löytyy käsittelemättömiä traumoja.Niitä ei tunnisteta meidän terveydenhuollossamme tarpeeksi hyvin tänä päivänä. Ja ikävä kyllä, vaikkai tunnistettaisikin niin hyvää hoitoa ei aina ole löydettävissä. Olet oikeilla jäljillä kun ajattelet hierontaa tms. Keholliset menetelmät ovat nykyään eräs muoto traumojen hoidossa. Löydät lisää tietoa mm. traumaterapiakeskus.com sivuilta, ellet jo ole sivuja löytänyt aiemmin)
    Voimia äitisi kanssa!

  3. Tyttärenä sitä väistämättä ajattelee,että äitiä pitää ja voi auttaa, mutta onkohan se oikeasti mahdollista?

    Omassa elämässäni olen tullut siihen tulokseen, että yksi suurimpia voimattoman raivon ja ylivoiman edessä musertumisen tunteiden aiheuttajia on ollut yritykseni muuttaa äitiä. Olen siis lapsesta asti yrittänyt tehdä jotakin ylimitoitettua ja mahdotonta, jotakin, minkä vain hän itse voi tehdä.

    Myöhemmin työelämässä olen törmännyt samanlaisiin tunteisiin ja hitaasti tajunnut silloinkin yrittäneeni tehdä jotakin, mikä ei ole minulle mahdollista. Tämä on osin uupumisenkin takana.

    Tarve parantaa äiti on ymmärrettävä, siitä voi vaan tulla taistelu tuulimyllyjä vastaan, niin ainakin minulle on käynyt.

  4. Kiitos, maaretta, kommenteista! Haluaisin niin kovasti saada äidin kuntoon, mutta tiedän sen olevan myöhäistä. Aloite tähän asiaan olisi pitänyt tulla 30 vuotta sitten isältäni, mutta hänellä ei ole ollut valmiuksia asian kunnolla hoitamiseen. Ehkä hän on pelännyt jotain. En tiedä.

    Joitakin vuosia sitten sain äidin tulemaan kanssani väriterapiaan. Se onnistui, koska äiti uskoi kyseessä olevan värianalyysiin liittyvä asia. Hän uskoi saavansa pukeutumiseen värejä koskia vinkkejä. Väriterapeutti kävi hänen kanssaan istunnon aikana asioita läpi eli suurimman osan ajasta äiti puhui kaikenlaista. Lopputulos oli se, että väriterapeutti sanoi äitini olevan niin omissa maailmoissaan, ettei häntä sieltä saada helpolla pois. Sain siis jälleen kerran vahvistuksen asiasta toiselta henkilöltä.

    Hierojalla äiti ei ole koskaan käynyt, koska hän ei pidä halausta pidemmästä kosketuksesta. Enkä myöskään tiedä, voisiko äiti pitää edes siitä ajatuksesta, että hän olisi melkein alasti jonkun vieraan ihmisen läheisyydessä.

  5. Kiitos, katriina, kommenteista! Äidin parantaminen on todellakin taistelua tuulimyllyjä vastaan. Olen kuullut sen niin monen lääkärin ja terapeutin suusta, että onhan se pakko uskoa. Toivoa aina voi, mutta käytännön toimiin on varmasti turha lähteä.

    Olen samalla tavalla uupunut työelämässä, kun pyrin ainoana parantamaan työyhteisöä ja sen toimitapoja tai ”toimimattomuustapoja”. Aikani löin päätäni seinään ja sitten tuli uupumus. Uupumukseen vaikutti myös työkaveri, joka ei tehnyt töitänsä ja itse vuorostani ylitin itseni päivittäin puurtamalla pitkiä päiviä. Äidin kanssa kokemat asiat uuvuttivat osaltaan myös minua. Työuupumukseen erikoistunut terapeutti ja luennoitsija ei uskonut, että työuupumukseni voisi osaksi johtua muista kuin työyhteisöön liittyvistä asioista. Tässä olen vahvasti eri mieltä. Jos kantaa mukanaan painolastia elämän arjen kolhuista, niin työuupumus tulee helpommin. Varsinkin kiltin tytön syndroomasta kärsiville naisille.

  6. Voi !

    Olen monta kertaa miettinyt minkälaisen elämän olen pojalleni antanut tämän sairauteni takia. Olisiko hänestä tullut itsenäisempi ihminen ilman minun sairauttani ?
    Onko hänellä ahdistuksia sen takia ? En osaa vastata noihin kysymyksiin, vaikka asioista keskustelemmekin.

    Tilanne olisi tietysti toinen jos minunkin sairauteni olisi voitu todeta jo silloin kun olin vielä nuori…n. 30 vuotta sitten, kun olin 18 vuotias.
    Tiedän kuitenkin sen verran, ettei sairauttani olisi todennäköisesti edes diagnosoitu silloin oikein. Olisiko diagnosoitu ollenkaan ?

    Vaikka tarvitsenkin häntä joka päivä, niin olemme puhuneet hänen pois muuttamisestaan. Tiedän, että hänen olisi aika muuttaa omilleen, vaikka se tietääkin minulle vaikeuksia.
    En kuitenkaan voi vaatia häntä pysymään luonani, koska hänen oma elämänsä kärsii siitä.

    Kolikolla on siis aina se kääntöpuolikin.

  7. Ajattelisin kyllä smoin kuin sinä, että taustaltaan ’terve’ ihminen ei altista itseään yli voimien menevälle työtaakalle, vaan osaa sanoa ei, jättää osan tekemättä tai vaihtaa maisemaa.

    Lapsuudestaan asti ylivoimaisia taakkoja kantanut luulee tekevänsä hyvin ja oikein yrittäessään selviytyä lukuisista osin mahdottomistakin tehtävistä eikä osaa suojella itseään. Vasta masennus ja uupumus antaa tilaisuuden kasvaa.

    -Blogisi on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu!

  8. Kaikista raskainta on ollut ainakin itselleni kohdata se tosiasia, että toista ihmistä ei voi auttaa, jos hän ei apua tunne tarvitsevansa. Jos ei ole sairaudentunnetta, ei ole myöskään sairautta mistä parantua.

    Isäni on ollut vaikeasti alkoholisoitunut siitä asti, kun olen ollut 5- tai 6-vuotias. Äidilläni on paljon selvittämättömiä traumoja sekä lapsuudestaan että avioliitostaan isäni kanssa. Kumpikaan ei kykene kohtaamaan itseään ja ongelmiaan rehellisesti ja se tekee kanssakäymisen heidän kanssaan hyvin vaikeaksi ajoittain.

    Ennen toivoin kumpaisenkin myöntävän omat ongelmansa ja tekevänsä niille jotakin. Halusin auttaa ja muuttaa. Nykyään hyväksyn sen, että niin ei tule koskaan tapahtumaan. Äitini tuskin kykenisi enää kohtaamaan kaikkea minkä hän on haudannut syvälle sisälleen – se murtaisi hänet lopullisesti. Isäni viina on vienyt jo melkein haudan partaalle ja lopulta vie sinnekin.

    Tavallaan tunnen helpotusta, että olen osannut päästää irti. Se on ikävä kyllä vaatinut myös paljon. Sairastuin vaikeaan masennukseen ja näen puuttuvan vanhemmuuden lapsuudessani olevan yksi suuri vaikuttaja tuohon sairastumiseeni. Vasta terapiassa olen lopulta oppinut näkemään suhteen äitiini vaillinaisena ja riippuvaisena omalta taholtani. On ollut raskasta tajuta se, että kummaltakaan vanhemmalta en tule koskaan saamaan sitä mitä olisin tarvinnut lapsena ja nuorena. Isäni kohdalta olen tuon asian hyväksynyt jo paljon aiemmin.

    Mikähän tämän kirjoitukseni pointti nyt sitten olikaan…Kuhan höpisin…

  9. Samanlainen toimintamalli oli myös mulla työssä eli yritin parantaa työyhteisön toimintaa ja vastustin ankarasti kaikkea vanhaa. En tosin sanonut sitä ääneen, vaan puhisin kiukkuani muille. Opettajana mietin jatkuvasti uusia opetusmetodeja ym. Jos seuraavana vuonna käytin samaa metodia, tunsin itseni luuseriksi, joka menee sieltä, missä aita on matalin. Kun lopulta uuvuin ja sitä myötä masennuin, jouduin jossain vaiheessa kohtaamaan menneisyyteni. Kaikki elämäni hankalat asiat eivät johtuneetkaan työstä vaan painolastina oli lapsuus. Myöhemmin kun sain 2-suunt. diagnoosin, ymmärsin elämääni myös tästä näkökulmasta. Innostuin uusista asioista ja sitä mukaa myös kulutin omia voimavarojani liikaa.

    Meillä äiti halusi, että huoneiden ovet pidetään auki. Murrosikäinen kuitenkin luonnostaan haluaa omaa tilaa ja rauhaa. Monta riitaa tuli myös tästä asiasta. Vieläkin äitini arvostelee, kun omassa kodissani lapset saavat pitää huoneensa ovet kiinni enkä myöskään puutu heidän huoneidensa järjestykseen. Jos tykkäävät elää sekamelskassa, niin siitä vaan.

  10. Hei Anne ja kiitos kommentista, jonka avulla voin päästä myös sinne toiselle puolelle hieman kokemaan, miltä äidistä voi/voisi tuntua. Oma äitini ei kuitenkaan tajua lainkaan olevansa sairas. Hänestä on ihan normaalia, että jokainen kolotus ja kipu hänen vartalossaan johtuu niistä pahoista miehistä. Äiti osaa välillä olla puhumatta ääneen näistä ajatuksista, mutta hänestä näkee, että näin hän ajattelee.

    Lapsesi itsenäisyys ja mahdollinen ahdistus sairautesi vuoksi ovat hankalia asioita, mutta kuten kerroit, niin niistä voi puhua. Se on tärkeintä ja hienointa! Hyvää on myös se, että sairautesi on voitu diagnosoida. Mielestäni pahinta on epätietoisuus. Kun ei tiedä, mistä on kyse. Olen omaa epätietoisuutta saanut vähennettyä, kun olen jutellut ammatti-ihmisten kanssa.

    Uskoisin, että jos voitte vain pitää jatkossakin avoimet välit, niin kaikki menee ihan hyvin. Lapsesi voi aloittaa oman elämänsä, mutta voitte silti olla yhteyksissä.

    Toivon sinulle ja pojallesi kaikkea hyvää ja voimia elämän tuiverruksissa!

  11. Kiitos, Tess, avautumisestasi!

    Olen huomannut, että avautuminen ja kertominen jollekin omista elämänkokemuksistani vähentää ahdistusta ja antaa mustalle huumorille mahdollisuuden parantaa minua. Osaan jo ottaa monet elämäni vaiheet rennommin kuin aiemmin. Irti päästäminen on vaikeata. Uskoin kauan, että minun pitää kannattaa melkein puoli maailmaa omilla käsilläni ja että kaikki kuolisivat, jos en huolehtisi heistä. En voi kantaa vastuuta kaikesta ja kaikista ihmisistä. Pitää tasapainoilla marttyyrin ja ”haistatan kaikille pitkät p..t” välimaastossa. So What -asenne auttaa usein.

    En ole vielä kunnolla päässyt käsittelemään näillä sivuillani ensimmäistä avioliittoani, koska äitiin liittyvät ajatukset ovat tällä hetkellä etusijalla. Kun saan äitiangstiani pienemmälle, alan kirjoittaa elämästäni alkoholistin rinnalla. Voit, Tess, käydä kommentoimassa lisää, jos haluat, kun kirjoitan viinan kiroista.

    Lämpöisiä ajatuksia sinulle sekä vahvana aikuisena että pikkuisena lapsukaisena, joka kaipaa hellyyttä ja läheisyyttä! Tiedän niin hyvin, mitä olet käynyt läpi. Voimahalit!

  12. Hei Niina ja kiitos kommenteista!

    Olen edelleen kaikista uusista asioista nopeasti innostuva, joten minun pitää aina muistaa pitää huolta omista voimavaroistani, etten uuvu. Kun muistaa välillä pysähtyä, niin jaksaa pidempään.

    Ajattelen usein lapsuuden kodin ovien käyttöä. Ulko-oven takana pidetään pahat miehet ja asiat, kun taas sisällä ovia pidetään avoimina. Jaoin sisareni kanssa huoneen koko lapsuuden ja nuoruuden ajan ja muistan, kuinka äiti kävi aina tarkistamassa meitä nukahtamisen aikoihin. Olimme kuin jatkuvan tarkkailun kohteena. Se tuntui omituiselta.

    Omat lapseni saavat olla rauhassa omissa huoneissaan suljettujen ovien takana, enkä siitä heitä moiti. Pyrin kopauttamaan oveenkin ennen kuin astun sisään. Heillä on oikeus yksityisyyteen. Huoneiden siisteys on kuitenkin jatkuva keskustelun aihe ja he kyllä siivoavat, kun siitä jaksaa välillä muistuttaa : )

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s