Kadonneet (YLE TV2) on ohjelmasarja, jonka jokaisessa jaksossa käsitellään suomalaisen kadonneen henkilön tarinaa ja pyritään löytämään vastauksia omaisten ja viranomaisten lukuisiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Sarjan aikana selviää myös, miten kadonneita etsitään ja miten läheiset ovat onnistuneet jatkamaan elämäänsä. Ohjelma ei pyri ensisijaisesti etsimään kadonneita henkilöitä, vaan keskustelemaan tapauksista, katoamiseen johtaneista syistä ja traagisen tapahtuman seurauksista. Satuin katsomaan pätkän kyseistä ohjelmaa eilen ja jäin pitkään miettimään katoamistapauksia.
Epätietoisuus on pahinta, mitä omainen voi kokea, kun sukulainen katoaa. Jokainen reagoi omalla tavallaan; suremalla avoimesti, laihtumalla tai hukuttamalla surunsa työhön, viinaan, rukoukseen tai mihin tahansa, mikä tuntuu omalta jutulta. Uskotaan pitkään, että kadonnut palaa vielä takaisin. Kun vuodet vierivät, eivätkä etsinnät tuota tulosta, epätietoisuus saa lopulta vallan. Elämä jatkuu kuitenkin eteenpäin ilman kadonnutta. Suru ja epätietoisuus jäävät rinnalle.
Kun omainen katoaa, niin ensin pintaan nousee huoli, sitten mielen valtaa hätä ja lopulta epätietoisuus, pelko ja järkytys. Surutyö ei pääse alkamaan, jos ei saa tietoa, mitä on tapahtunut. Etsin netistä tietoa kadonneista ja löysin seuraavat jutut.
Vantaan Seurakunnat on julkaissut omassa Vantaan Lauri-lehdessään vuonna 2000 seuraavaa tietoa:
- Vuosittain Suomessa katoaa noin 500-800 henkilöä.
- Heistä suurin osa löytyy myöhemmin elävänä tai kuolleena.
- Pysyvästi kadoksiin jää vuosittain noin 20-40 ihmistä, suurin osa hukkuneita tai itsemurhan tehneitä, joista heistäkin monet ovat päätyneet veden alle.
- Vuonna 1995 Suomessa oli runsaat 260 ihmistä pysyvästi kateissa, näistä 80 prosenttia miehiä.
- Henkirikoksiakin katoamisiin joskus liittyy, mutta ei läheskään niin usein kuin omaiset sitä mahdollisuutta pelkäävät.
- Noin kymmenen prosenttia pysyvästi kadonneista eli noin 20-40 ihmistä saattaa olla henkirikoksen uhreja.
Turun Sanomat on julkaissut 7.7.2002 Maija-Liisa Neuvosen haastattelun oman poikansa katoamisesta:
- Kaikista hankalinta on, että pitäisi elää kuin jotain ei olisi ollut olemassakaan – kuten koko yhteiskunta reagoi ihmisen katoamiseen.
- Suomessa ilmoitetaan kadonneeksi vuosittain 8 000-10 000 ihmistä.
- 90 prosenttia löytyy jo muutaman tunnin tai pisimmillään parin kolmen päivän sisällä hyvässä kunnossa.
- Dementoituneet vanhukset ja pienet lapset voivat kadota tai eksyä lähipiirissäkin, mutta heidät löydetään useimmiten miltei heti.
- Pysyvästi kateisiin jää 20-30 henkilöä.
- Mitä enemmän aikaa katoamisesta kuluu, sitä epätodennäköisempää löytyminen on.
- Toisinaan kadonneita kuitenkin löydetään – elävinä tai kuolleina.
- Varsinaisia katoamisilmoituksia, jolloin ihminen on ollut kateissa useamman päivän, tehdään vuosittain 1 500-1 800. Tällöin tutkijat perehtyvät tilanteen taustoihin, ja etsinnät aloitetaan muutaman päivän kuluessa. Vain pieni osa jutuista jää selvittämättä.
- Ihmisten katoamisiin on monenlaisia syitä. Tyypillisimpiä tapauksia ovat nuoret, jotka karkaavat ongelmiensa vuoksi kotoaan tai sijoituskodistaan.
- Aika kulkee hiljaksiin eteenpäin elämän pysäyttäneestä surusta huolimatta. On yritettävä etsiä iloa pienistäkin asioista.
Ilta-Sanomat on julkaissut 11.12.2006 jutun otsikolla Suomessa katoaa vuosittain kymmenen ihmistä jäljettömiin:
- Suomessa jää vuosittain pysyvästi kateisiin noin kymmenen ihmistä. Heistä merkittävä osa on nuoria aikuisia.
- Kadonneista 0-3 päätyy vuosittain henkirikoksen uhriksi.
- Suomessa on jäänyt 1950-luvun jälkeen pysyvästi kateisiin noin 500 ihmistä. Tilastoissa kadonneet ovat pääosin työikäisiä miehiä, monilla elämä vasta aluillaan.
- Kadonneista alle 30-vuotiaita on aika merkittävä osa. Alle 18-vuotiaita on häviävän pieni määrä.
- Jokaisen katoamisen taustalla on oma, usein surullinen tarinansa. Pahimmassa tapauksessa katoamiseen liittyy henkirikos ja ruumis jää kateisiin. Omaiset jäävät elämään epätietoisuuden ja mielikuvituksen luomien kuvien keskelle, joka on läheisen kuolemaakin kovempi kohtalo.
Appelsiinin tuoksua 
Ehkä olet blogistani lukenut, että veljeni appiukko katosi viime sunnuntain vastaisena aamuyönä. Häntä ei ole löydetty laajoista etsinnöistä huolimatta. Jopa ruumiskoirat ovat kolunneet rannat kahteen otteeseen, mutta mitään ei ole löytynyt. Hän on liikkeellä yöpuvussa, kumisaappaissa ja toppatakissa. Hän oli mennyt mökillä huussiin ja hävinnyt sen tien. Hän sairastaa pitkälle edenyttä Alzheimerin tautia. Todennäköisesti hän on jo kuollut.
Olen miettinyt, että omaisille on tosi raskasta juuri tuo odottaminen ja epätietoisuus, joka voi jatkua pitkäänkin. Ei pääse normaaliin surutyöhön, joka kuuluu kuolemaan, kun on vain huolissaan siitä, että vainaja löytyisi.
Oma mielikuvitukseni on myös laukannut, miten ruumiin käy kesällä lämpimässä maastossa, jossa supikoirat ja kaikenlaiset kärpäset pörräävät… Jos hän on hukkunut, ruumis tulee pintaan vesien lämmetessä. Mutta omituista, etteivät ruumiskoiratkaan ole löytäneet häntä.
Mun veli on kans kadonnu (aika monta kertaa), mut kerran mä sit tein ilmotuksen poliisille. Sil oli siihen aikaan tapana käydä meillä viikottain, mikä oli aika ajoin raskastakin, mutta toisaalta siitä tiesi, että se on tallessa. No poliisi otti tiedot ylös ja ymmärsi mun huolen, vaikka totesikin tilanteen normaaliksi käytökseksi tälle heidänkin tuntemalleen henkilölle. Olin itse jo soittanut sairaalat ja mielisairaalat läpi löytämättä häntä. Mahdollisesti jo seuraavana päivänä sain puhelun tältä poliisilta, joka ystävällisesti(!) oli soittanut sairaalat läpi uudelleen ja löytänyt hänet. Veljeni oli saanut päähänsä lähteä kävellen ent. Neuvostoliiton läpi Aasiaan, mutta käynyt sitten vielä Suomen puolella ensiavussa valittamassa jalkojaan, joihin kävely oli jättänyt jälkensä, valtavat rakot. Yhtäkkiä hänet omien sanojensa mukaan oli tuotu ambulanssilla asuinpaikkakuntansa mielisairaalaan, vaikka hänellä oli vain rakkulat jalassa, ei voinut ymmärtää…
Suosittelen muuten leffaa Kalteva torni kaikille skitsofreenikoiden lähiomaisille. Huikea tragikomedia, ”perustuu tositarinaan jos toiseenkin”