Löysin pöytälaatikosta rankkoja runoja, jotka kirjoitin jouluaattoiltana 18-vuotiaana. Poikaystäväni oli jättänyt minut. Se tuntui maailmanlopulta. Kuin ihmeen kaupalla nämä runot säästyivät silloin, kun avioeron kynnyksellä yhtenä iltana tuhosin pelon vallassa päiväkirjojani ja kirjeitäni. Toivon, että näiden runojen lukeminen auttaa jotakin näkemään, että vaikka kuinka kamalalta sillä hetkellä elämä tuntuisi, niin aina tulee uusi seuraava päivä ja elämä voittaa.
TUSKA
Yksin.
Hiljaisuus repii ajatukseni ympäri huonetta.
En saa mistään tukea tai lohtua.
Miksi?
Kärsin jälleen turhaan.
Onnen hetket olivat niin uskomattoman lyhyet.
Kyynel.
Ei, nyt saa riittää.
Kukaan ei tule enää vahingoittamaan minua.
Ratkaisu.
Veitsi välähtää kädessäni.
Kipu viiltää ranteissani.
Verta.
Suonet pumppaavat kuumaa vertani lattialle, syliini, joka puolelle.
Vesi valuu kasvoilleni vilvoittavasti.
Kylmä.
Kylpyhuoneen peilit ovat huurussa kuumuudesta.
Kylmät kaakelit saavat aikaan kylmän väreitä.
Elämä.
Nyt kaikki on ohi minun kohdaltani.
Maailman pahat ihmiset jatkavat pahoja tekojaan.
18 vuotta.
Löytäkööt nyt jonkun toisen, jota piinata ja syytellä.
Tunnen, miten sieluni irtautuu ruumiistani.
Pimeys.
Viimeinen henkäys.
Olen vapaa tuskasta…
***
auringonkukkametsa
Appelsiinin tuoksua 