Kun minua kiusattiin pienenä koulussa, niin äiti neuvoi koulupäivän jälkeen, kuinka minun olisi pitänyt toimia. Ohjeista ei vain valitettavasti koskaan ollut apua. Eikä kukaan koskaan puuttunut tapahtumiin, eikä tullut väliin. Kiusaaminen oli sanallista ja sitä tapahtui jokaisessa koulussa. Menin lukkoon, enkä koskaan muistanut, että mitä minun olisi pitänyt sanoa. Olin hiljainen, hyvin koulussa pärjäävä, enkä kaikkein kaunein tai suosituin. Kiusaamisesta jäi kolhuja itsetuntoon.
Aikuisen on helppo olla jälkiviisas ja neuvoa lastaan jälkikäteen, kuinka erilaisissa hankalissa tilanteissa tulisi toimia. Parempi olisi kuitenkin keskustella asioista etukäteen neuvomalla ja näyttämällä esimerkkiä, että kuinka lapsi ja nuori selviää elämän erilaisista tilanteista luontevasti.
Tämä ajatustulva lähti liikkeelle siitä, kun HS julkaisi eilen 3.9.2007 jutut ”Koulukiusaaminen ennakoi rikoksia ja mielenterveysongelmia aikuisena” ja ”Kiusaajia yhdeksän prosenttia”. Saatan kirjoittaa tästä myöhemmin lisääkin, koska aihe on jälleen ajankohtainen.
Muistoja koulukiusaamisesta
Mieleen nousevat ensimmäiseksi nämä muistot kiusaamisesta:
Ennen koulua olin pihaleikeissä tyttöporukassa, jossa pian huomattiin, että minua pystyi käyttämään hyväksi. Menimme pienenä parvena kyläkauppaan ja toiset laittoivat näpistämänsä karkit minun takinhuppuuni. En voinut kieltäytyä, koska minut olisi jätetty yksin. Oli pakko ryhmäpaineen alla totella. Samoihin aikoihin leikin kahden siskoksen kanssa. Kun olin isosiskon kanssa, hänen käskystään piti haukkua pikkusiskoa. Kun olin pikkusiskon kanssa, vuorostaan hänen käskystään piti haukkua isosiskoa. Yhtenä päivänä he kertoivat toisilleen, että kuinka haukuin molempia. He lopettivat molemmat leikkimisen kanssani, vaikka tein vain sitä, mitä he halusivat. En osannut sanoa ei. En osannut pitää puoliani. Itkin äidille, että minun kanssa ei leikitä. Äiti napsahti, sai “kohtauksen” ja syytti oman päänsä sisällä olevia pahoja miehiä minun tilanteesta.
Koulussa minua haukuttiin toisella luokalla vaatteiden takia, koska muilla oli muodin mukaiset tai äidin tekemät hienot vaatteet. Puin mielestäni ihanimman vaatteen päälle eli punaisen liivihameen. Luokkakaverini haukkui vaatteen, enkä pukenut sitä enää koskaan päälleni. Kun kolmas luokka loppui keväällä, vaihdoin omasta tahdosta etukäteen ennen muita luokkalaisiani toiseen kouluun. Täten olin ulkopuolinen neljännellä luokalla. Pari poikaa huoritteli minua, en ymmärtänyt, mitä sana tarkoitti ja sanoin heille samalla tavalla takaisin. Sain hörönaurut päälleni, koska olin tyhmä. Yläasteella yhden viikon ajan koko luokka kääntyi minua vastaan. Pärjäsin hyvin koulussa, sain hyviä numeroita, olin rillipää harmaa hiiri. Luokkatoverini vievät teinikalenterini, repivät siitä sivuja, käyttivät tietoja hyväkseen (olin ihastunut yhteen poikaan) ja lopulta heittivät kalenterin vesilätäkköön, kun olivat härnänneet tarpeeksi.
Olin liian kiltti, luottavainen, suorastaan hyväksikäyttäjien unelma. Monesti olin se kolmas pyörä, joka ei sopinut joukkoon. En voinut uskoa, että joku voisi haluta minulle jotain pahaa. Lukemattomiin kiusaamistilanteisiin ei koskaan puututtu, ne vain tapahtuivat ja aiheuttivat paljon pahaa mieltä. Onneksi kiusaaminen ei koskaan saanut fyysistä muotoa, mutta ilkeät sanat eivät unohdu koskaan.
Nyt olen viime vuosien aikana puhjennut kukkaan ja löytänyt sisäisen varmuuden. Olen oma itseni, eikä sitä voi kukaan enää ottaa minulta pois. Minua ei tallota, eikä nujerreta. Minä olen minä.
Appelsiinin tuoksua 
Auts. Mulle tuli nyt kyllä ihan vedet silmiin tätä tekstiä lukiessani. Kenellekään ei toivoisi tapahtuvaksi mitään tuollaista ja silti sitä tapahtuu.
Kirjoituksesi viimeinen kappale ”Nyt olen viime vuosien aikana puhjennut kukkaan ja löytänyt sisäisen varmuuden. Olen oma itseni, eikä sitä voi kukaan enää ottaa minulta pois. Minua ei tallota, eikä nujerreta. Minä olen minä.”
Hienoa, että olet sinä! Olen iloinen puolestasi!
Jokainen olkoon oma itsensä, sellainen kuin on, ja silti arvokas. Niin sen pitäisi olla.
Moi Auringonkukkametsä,
Otsikko tarttui heti silmiini ja luin tekstisi läpi koska olen myös itse kokenut koulukiusaamista. Tekee pahaa lukea sinun kertomustasi koska heti ajattelen että jos omaa tytärtäni aikanaan tullaan koulussa kiusaamaan niin minähän repeän liitoksistani.
Eräänä päivänä sain kuulla että vanhimman poikamme päälle oli syljetty koulussa. Voi helvetti.. tuntui siltä että just nyt on ajettava koululle ja saatava ne apinat kiinni ja huudettava niille niin lujaa kuin amatööri-hevilaulajan keuhkoista irti saa. Noh, onneksi vaimoni takoi (jälleen kerran) järkeä ja malttia päähän.
Koulukiusaaminen on jo jotenkin klisee, paljon puhuttu mutta silti esiintyvä asia. Väsyttää että sihen ei saada tolkkua. Minua rassasi aikoinaan helvetisti se että kukaan ei puuttunut siihen että meitä kiusattiin yläasteella joka ainoa päivä. Meillä kiusaaminen ei ollut henkistä vaan fyysistä väkivaltaa. Vanhemmat pojat saartoivat meidät pienemmät ja hakkasivat käsiin ja jalkoihin koska niistä mustelmat eivät näy. Kävimme myös pää edellä vessan pöntössä monet kerrat, ja voit toki arvailla oliko pönttö juuri vedetty vai ei. Olen uinut rintaan asti syvässä ojassa juuri ennen tunnin alkua ja pelännyt hakkaajia joka päivä. Jossain vaiheessa se touhu kuitenkin lakkasi. En ole katkera kiusaajille, tunnen heidän taustansa. He ovat kaikki rikkinäisistä kodeista, huonon kohtelun saaneita lapsia. Säälin heitä ja sitä millaiset eväät he elämälle saivat. Itse olen tällä saralla nykyään vahva, mutta monen muun asian suhteen olenkin varsin heikko. Kiusaamista minun on turha enää pelätä. Ne ajat on kaukana takanapäin.
Parasta sun tekstissä oli lopussa komeileva itsevarmuus ja luottamus. Hienoa!! Olen iloinen sun puolesta!
Terveisin,
Hostileland
http://vihamielinenmaa.wordpress.com/
Hei Minsku ja Hostileland ja kiitos kommentoinnista sekä kanssani nykytilanteen iloitsemisesta : )
Olen taistellut tieni ylös huonosta kohtelusta, jota sain koulutovereilta, exältä ja ensimmäiseltä vakituiselta työnantajalta. Tie on ollut pitkä, karikkoinen ja välillä tuskainen. Monet itkut on itketty. Onneksi nyt voin todeta, että olen tullut perille oman arvokkaan itseni luokse sekä minua oikeasti rakastavien ihmisten luo. Koulukiusaamista ei pidä koskaan hyväksyä, eikä saa antaa sen tapahtua omille lapsilleen. Siihen on puututtava.
Amen to these!
Nyt kun lapseni on taas normaalikoulussa (sairaalakoulukevään jälkeen) ja oma innostunut älykäs itsensä, joudun taistelemaan hänen koskemattomuutensa (henkisen) ja koulurauhansa puolesta. Kyllä tekis monta kertaa mieli kuristaa muutama pentu ja välillä äitinsäkin. 3-4 vuotta olen halunnut sääliä näitä rikkinäisten kotien kiusaajakasvatteja, nyt on aika ajatella omaansa.
Hmm, vihanhallintakurssista voisi olla meikäläiselle hyötyä tässä;)
Lisäys edelliseen: itsekin olen rikkinäisen kodin kasvatti, mutta jostain syystä pienestä pitäen valinnut olla aina heikomman puolella. Yläasteella toimin tukioppilaana juuri näitä pää vessanpönttöön -monnituksia vastaan.
Hei Ninnu ja kiitos kommentoinnista!
Lapsia pitää puolustaa ja auttaa, koska he ovat avuttomia kiusaamistilanteiden edessä. Toivon, että jokaisella kiusatulla lapsella olisi vanhempi, joka välittää, puuttuu asiaan ja saa kiusaamisen loppumaan yhteistyössä koulun kanssa. Mikäli koulu ei ota asiaa hoitaakseen, voi olla parasta siirtää asia poliisin hoidettavaksi. Jokainen lapsi on oikeutettu koulurauhaan.