Lapsenvahtiongelma

Meillä oli viikonloppuna juhlat ja mainitsin juhlien yhteydessä äidille, että tarvitsisin pitkästä aikaa tällä viikolla lapsenvahtia, koska minulla on menoa ystävien kanssa. Äiti aluksi innostui asiasta, mutta isä meni tyrmäämään idean, koska hänen pitää mennä kyseisenä päivänä molempiin työpaikkoihin töihin. Äidillä ei ole ajokorttia, joten hän on isän kyytimisen varassa liikkuessaan meille. Linja-autolla matkustaminen on kuulemma hankalaa, vaikka se ei todellakaan ole sitä. Äiti on kotirouva, koska isä ei anna hänen mennä töihin, eikä se olisi edes mahdollista mielisairauden sairaudentunnottomuuden takia. Äidillä ei ole siis muuta menoa kuin kodin hoitaminen. Asia jäi kesken. Kysyin lapsenvahdiksi muitakin sukulaisia ja ystäviä, mutta kaikilla oli menoa.

Tänä iltana soitin äidille kysyäkseni uudestaan häntä lapsenvahdiksi. Unohdin jälleen, että puhelinkeskustelut äidin kanssa eivät ole helppoja asioita hoitaa. Uskon sokeasti aina parempaan tulevaisuuteen ja siihen, että joku päivä kuin taikasauvan iskusta äiti on parantunut diagnosoimattomasta mielenterveysongelmastaan. Selitin äidille uudestaan, että mihin kellonaikaan tapahtuu mitäkin ja koska tarvitsen häntä avuksi meille. Ehdotus ei sopinut äidille. Hän ei halua tulla haetuksi kotoa minun toimesta päivällä ja viedyksi illalla takaisin kotiin. Pikkuinen olisi pitänyt viedä hänen luokseen ja hakea nukkumaanmenoajan jälkeen kotiin. Etäisyys vanhempieni kodin ja oman kodin välillä on 30 km. Lopulta tilanne räjähti täysin käteen, koska hän syytti minua määräilystä, komentamisesta, joustamattomuudesta ja jatkuvasta juhlimisesta sekä siitä, että olen huono äiti, kun en halua olla lasteni kanssa.

”Miksi et halua olla lapsiesi kanssa?”

”Onko sinun pakko mennä sinne?”

”Onko siellä pakko olla ihan loppuun asti?”

Olen käynyt viimeisen vuoden aikana viihteellä kaksi kertaa eli työpaikan pikkujouluissa joulukuussa ja viime kesäkuun työpaikan kesäjuhlissa. En siis todellakaan hyppää jatkuvasti juhlimassa. Äitini on hoitanut pikkuista yhteensä 6 kertaa viime vuonna, kun mies on ollut ulkomaan työmatkalla: syyskuussa pari tuntia, että kävin lääkärissä, lokakuussa pari tuntia, että pääsin hierojalle, joulukuussa pikkujoulujen ajan sekä kolmena päivänä Helsingin työmatkan ajan. Tänä vuonna ei kertaakaan. En todellakaan pyydä äidin apua muuta kuin silloin, kun se on ihan tarpeen.

Äiti vetosi myös siihen, etteivät hän ja isä käyneet koskaan missään juhlimassa minun ja siskoni ollessa pieniä. Aika taitaa kuultaa äidin muistot. Tämä väite on täysin tuulesta temmattu, koska muistan erittäin hyvin ne lukemattomat kerrat, kun vanhempani kävivät sunnuntai-iltaisin tanssimassa kaupungilla tanssiravintolassa ja me lapset jäimme kaksistaan kotiin ilman lapsenvahtia. Olin itse varhaisteini-ikäinen ja siskoni alle kouluikäinen. Teimme silloin lempimutusteltavaamme; spagettia ja ketsuppia isot lautaset itsellemme. Isä halusi aina perunaa ja kastiketta, joten pasta oli kuin kiellettyä herkkua. Kun kumosin äidin esittämiä väitteitä, hän sai vain lisää vettä myllyyn ja suuttui enemmän. Lopulta hän tiuskaisi, että hänen tv-ohjelmansa Emmerdale menee sivu suun.

20 minuuttia kestänyt puhelu päättyi riitaan ja siihen, että pahoitin mieleni. Itkin. Olin vihainen äidille. Päätin, ties kuinka monta kertaa jo ennestään, että en soita äidille pitkään aikaan. Äiti pääsi pilaamaan taas kaiken. Ei pelkoa, että kysyisin vähään aikaan yhtään mitään äidiltä.

Aviomies perui sitten omat menonsa ja hän hoitaa lapsia. Yritän parhaani mukaan unohtaa tämän välikohtauksen ja keskittyä positiivisiin asioihin.