Takana on ensimmäinen kokonainen työviikko. Väsyttää ja päässä surisee tuhat ajatusta. Ei sitä oikeasti tajunnut vauvan kanssa kotona ollessa, että kuinka rankkaa töihin palaaminen ja arki tulee olemaan. Minulla on onneksi mahdollisuus tehdä töitä välillä kotona etänätyönä, mutta ei sekään aina ole ratkaisu kaikkiin asioihin.
Kalenteri alkaa täyttyä työpalavereista, joten on tärkeätä pitää huolta itsestä ja varata jokaiselle päivälle VOK-aikaa, mikä tarkoittaa omaan käyttöön varattua aikaa. Yleensä varaan VOK-aikaa työpäivinä klo 11.00-12.00 väliselle ajalle, jotta ehdin käydä syömässä lounasta. Oma aika on otettava itse, sitä ei kukaan muu anna sinulle. Otan vastuun omasta hyvinvoinnista. Opin tämän VOK-aika -termin Antero Kataisen ja Anneli Litovaaran pitämillä Voimavarat käyttöön -kurssseilla.
Kursseilla opitut asiat tulevat nyt kullanarvoiseen asemaan, sillä olen nyt ensimmäistä kertaa työssä avokonttorissa ja koen sen ahdistavaksi. En haluaisi istua omassa työpisteessä, vaan pyrin olemaan jatkuvasti liikkeessä. Toimistorakennuksen neuvotteluhuoneet ovat varsin varattuja, koska moni muukin kokee avokonttorissa työskentelyn häiritsevänä. Ei pysty puhumaan puheluja kunnolla, eikä osallistumaan täysipainoisesti puhelinneuvotteluihin. Avokonttorin istumapaikkani on tällä hetkellä väliaikaista, koska muutto on tulossa. Siirryn todennäköisesti kyseisen avokonttorin toiselle seinustalle, joten parannusta asiaan ei ole tulossa. Ensimmäisten työpäivien aikana olen saanut tilatuksi itselleni työvälineet, mutta näyttö ja tietokoneeseen liitettävät kuulokkeet eivät ole vielä saapuneet. Teen töitä läppärillä ja harmittelen huonoa työasentoa. Ihmettelen myös, että miksi en nyt viihdy töissä, kuten ennen. Huomaan, että moni asia on muuttunut. Koen itseni yksinäiseksi. Työkavereita on siirtynyt toisiin yrityksiin töihin ja oman työryhmän kokoonpano on muuttunut. Ennen olin ainoa nainen omassa työryhmässäni, nyt olen kahden miehen ja kolmen naisen tiimissä viimeiseksi mukaan saapunut nuorin nainen. Olen pudonnut ”arvoasteikon” alimmalle portaalle sekä koulutukseni että työkokemukseni myötä. En saa aina vastauksia esittämiini kysymyksiin, koska niihin ei välttämättä haluta vastata. Pelkään, että en saa haasteellisia ja mukaansatempaavia työtehtäviä, vaikka olen innokkain, energisin ja aina valmis oppimaan uutta. Jokainen puolustaa omaa reviiriään näinä epävarmoina yt-neuvotteluiden aikoina. Siksi pelkkä positiiviinen asenne ei välttämättä riitä pitkälle. Saa pelätä, että astuu toisen varpaille tietämättään. Pitää sopeutua ja joustaa, oppia super-nopeasti kaikki reilun vuoden aikana tapahtuneet muutokset yrityksessä. Kellään ei ole aikaa auttaa, eikä opastaa. Pitää suoriutua annetuista tehtävistä. Näen tässä kaikessa suuren uhan oman itseni kannalta. Jos murehdin liikaa, on uusi burnout ovella kolkuttamassa.
Eikä tilannetta auta se, että murehtii pienokaisen pärjäämistä päivähoidossa. Koen olevani huono äiti, vaikka en ole. Välillä kotona tai autossa kotimatkalla syyllisyyden kyyneleet pyrkivät silmiin, vaikka asiat ovat ihan hyvin. Pieni syö, nukkuu, leikkii ja toimii vuorovaikutuksessa toisten lasten kanssa päiväkodissa. Hänellä on voimakas tahto sekä kiire kiipeämään ja tutkimaan paikkoja. Työssäkäyvän äidin ajatukset ovat aina muualla kuin hän haluaisi niiden olevan. Kotona ajattelee työasioita ja töissä miettii kotiasioita. Olen helpottanut töihin ja päiväkotiin lähtöä niin, että vauva haetaan aamulla vanhempien petiin juomaan päivän ensimmäinen maitoannos äidin ja isän kainalossa. Se hetki on päivän onnellisin ja ihanin!
Osaatko sinä ottaa VOK-aikaa itsellesi?
Appelsiinin tuoksua 