Olen vuosien varrella jutellut vanhemmilleni, että olisi hyvä saada sukutietoa ja kuvamuistoja talteen. Olen tehnyt useita vuosia sitten sukututkimusta ja saanut hieman tietoja kasaan. Olen kuvannut omalla älypuhelimellani vanhoista valokuva-albumeista vanhoja valokuvia 1900-luvulta talteen. Suureen ikäluokkaan kuuluvat vanhempani ikääntyvät koko ajan ja pelkään, että tietämys suvusta katoaa pian, joko normaalisti unohtamalla tai mahdollisen dementian vauhdittamana.
Kävin eilen vanhempieni luona intoa puhkuen, että perustan verkkoon sivun, jonne tallennamme yhdessä isän kanssa vanhoja valokuvia. Hoitaisin sivun teknisesti pystyyn, lataisin sinne valokuvat ja saisin isältä tarkemmat tiedot henkilöistä, jotka valokuvissa esiintyivät.
”Ei, ei tehrä tästä ny numeroo!” oli äidin vastaus kädet puuskassa eli ristissä rinnalla ja kasvoilla määrätietoinen ilme. Tietysti. Ainahan näin käy. Mitään ei voi tehdä, koska joku voi nähdä, kuulla tai saada tietoonsa, että me, tavallinen työläisperhe Suomessa, olemme olemassa. Tai meidän sukua on olemassa. Jos joku haluaa nähdä meidän suvun vanhoja valokuvia, hän voi tulla vanhempieni luokse katsomaan niitä valokuva-albumeista.
Olisi pitänyt minunkin tajuta, että vanhempani olivat juuri saapuneet mökiltä kotiin hellettä pakoon ja mökillä oli ollut raskasta. Äiti ja hänen siskonsa riitelevät koko ajan ihan kaikesta, varsinkin pienistä asioista. Minun ehdotukseni tuli kaikkein hankalimpana hetkenä. Äiti lähti heti kanssani riitelemään ja kyllä, myönnän, että molempien äänet kohosivat. Yleensä jaksan olla pidemmällä pinnalla varustettuna, mutta nyt sattui kielto tulemaan ikävällä tavalla estämään innostustani.
Olen kokenut tämän vastaavan tilanteen tuhansia kertoja, kun minua on kielletty kaikesta mahdollisesta pienestä lapsesta keski-ikäiseksi naiseksi asti. ”Ei” on vanhempieni lempisana.
Suljin tietokoneeni ja laitoin sen pois. Sanoin, että ”Ei sitte, annetaan olla, ei tarvitse tästä kuvaprojektista sitten puhua enää koskaan!”, jonka jälkeen mökötin ja olin pahalla tuulella. Jotenkin puheeksi tuli sitten syntymäpäivät, joten käytin murjotusaikani hyödykseni ja tallensin puhelimeni sähköiseen kalenteriin isän muistivihkosta kaikki sukulaisten syntymäpäivät. Edes jotain sain talteen.
Vanhempani ovat aina paikalla, mutta eivät kuitenkaan läsnä henkisesti. Sanoinpa mitä tahansa, se ei mene perille. Kyläilyni aikana kertomani pienet ja isot asiat eivät herättäneet reaktioita, sillä samaan aikaan he katsoivat televisiosta suorana MTV3-kanavalta Emmerdale-jakson ja Yle TV1 -kanavalta Hercule Poirot: Vuoksi ja luode -jakson. Oli kuin olisin palannut aikakoneella takaisin lapsuudenkotiini ja kaikki muu elämä olisi pyyhkiytynyt pois.
Oma sisäinen puheeni tuli avukseni. Kun en voi saada omilta vanhemmiltani tukea ja turvaa sekä ymmärrystä, niin on minun käännyttävä omien voimavarojeni ja turvani puoleen. Rauhoituin ja lähtiessäni toivotin molemmille ”terveyttä ja rauhaa” halaten ja suudelmin poskille. He vain eivät voi mitään itsellensä.
Vanhempani turvautuvat toisiinsa ja ovat toistensa omaishoitajia. Isäni on oman tulkintani mukaan vaativa personallisuus. Hänellä on korostunut järjestyksen ja kontrollin tarve. Isäni on pikkutarkka, joustamaton, saita ja itsepäinen. Äitini on oman tulkintani mukaan epävakaa ja epäluuloinen persoonallisuus. Hän reagoi suuttumuksella tai vastahyökkäyksellä kokemaansa itseensä kohdistuvaan uhkaan. Hänellä on harhaluuloja, laaja epäily siitä, että muut ovat pahoja. Hän kantaa kaunaa, eikä anna anteeksi. Tästä kaikesta huolimatta he ovat minun vanhempiani, minä rakastan heitä ja he tekevät kaikkensa lastensa sekä muun suvun eteen. Ehkä tämäkin valokuva-asia ratkeaa myöhemmin jollain tavalla.
Appelsiinin tuoksua 