Kuvamuistoja keräten

Olen vuosien varrella jutellut vanhemmilleni, että olisi hyvä saada sukutietoa ja kuvamuistoja talteen. Olen tehnyt useita vuosia sitten sukututkimusta ja saanut hieman tietoja kasaan. Olen kuvannut omalla älypuhelimellani vanhoista valokuva-albumeista vanhoja valokuvia 1900-luvulta talteen. Suureen ikäluokkaan kuuluvat vanhempani ikääntyvät koko ajan ja pelkään, että tietämys suvusta katoaa pian, joko normaalisti unohtamalla tai mahdollisen dementian vauhdittamana.

Kävin eilen vanhempieni luona intoa puhkuen, että perustan verkkoon sivun, jonne tallennamme yhdessä isän kanssa vanhoja valokuvia. Hoitaisin sivun teknisesti pystyyn, lataisin sinne valokuvat ja saisin isältä tarkemmat tiedot henkilöistä, jotka valokuvissa esiintyivät.

”Ei, ei tehrä tästä ny numeroo!” oli äidin vastaus kädet puuskassa eli ristissä rinnalla ja kasvoilla määrätietoinen ilme. Tietysti. Ainahan näin käy. Mitään ei voi tehdä, koska joku voi nähdä, kuulla tai saada tietoonsa, että me, tavallinen työläisperhe Suomessa, olemme olemassa. Tai meidän sukua on olemassa. Jos joku haluaa nähdä meidän suvun vanhoja valokuvia, hän voi tulla vanhempieni luokse katsomaan niitä valokuva-albumeista.

Olisi pitänyt minunkin tajuta, että vanhempani olivat juuri saapuneet mökiltä kotiin hellettä pakoon ja mökillä oli ollut raskasta. Äiti ja hänen siskonsa riitelevät koko ajan ihan kaikesta, varsinkin pienistä asioista. Minun ehdotukseni tuli kaikkein hankalimpana hetkenä. Äiti lähti heti kanssani riitelemään ja kyllä, myönnän, että molempien äänet kohosivat. Yleensä jaksan olla pidemmällä pinnalla varustettuna, mutta nyt sattui kielto tulemaan ikävällä tavalla estämään innostustani.

Olen kokenut tämän vastaavan tilanteen tuhansia kertoja, kun minua on kielletty kaikesta mahdollisesta pienestä lapsesta keski-ikäiseksi naiseksi asti. ”Ei” on vanhempieni lempisana.

Suljin tietokoneeni ja laitoin sen pois. Sanoin, että ”Ei sitte, annetaan olla, ei tarvitse tästä kuvaprojektista sitten puhua enää koskaan!”, jonka jälkeen mökötin ja olin pahalla tuulella. Jotenkin puheeksi tuli sitten syntymäpäivät, joten käytin murjotusaikani hyödykseni ja tallensin puhelimeni sähköiseen kalenteriin isän muistivihkosta kaikki sukulaisten syntymäpäivät. Edes jotain sain talteen.

Vanhempani ovat aina paikalla, mutta eivät kuitenkaan läsnä henkisesti. Sanoinpa mitä tahansa, se ei mene perille. Kyläilyni aikana kertomani pienet ja isot asiat eivät herättäneet reaktioita, sillä samaan aikaan he katsoivat televisiosta suorana MTV3-kanavalta Emmerdale-jakson ja Yle TV1 -kanavalta Hercule Poirot: Vuoksi ja luode -jakson. Oli kuin olisin palannut aikakoneella takaisin lapsuudenkotiini ja kaikki muu elämä olisi pyyhkiytynyt pois.

Oma sisäinen puheeni tuli avukseni. Kun en voi saada omilta vanhemmiltani tukea ja turvaa sekä ymmärrystä, niin on minun käännyttävä omien voimavarojeni ja turvani puoleen. Rauhoituin ja lähtiessäni toivotin molemmille ”terveyttä ja rauhaa” halaten ja suudelmin poskille. He vain eivät voi mitään itsellensä.

Vanhempani turvautuvat toisiinsa ja ovat toistensa omaishoitajia. Isäni on oman tulkintani mukaan vaativa personallisuus. Hänellä on korostunut järjestyksen ja kontrollin tarve. Isäni on pikkutarkka, joustamaton, saita ja itsepäinen. Äitini on oman tulkintani mukaan epävakaa ja epäluuloinen persoonallisuus. Hän reagoi suuttumuksella tai vastahyökkäyksellä kokemaansa itseensä kohdistuvaan uhkaan. Hänellä on harhaluuloja, laaja epäily siitä, että muut ovat pahoja. Hän kantaa kaunaa, eikä anna anteeksi. Tästä kaikesta huolimatta he ovat minun vanhempiani, minä rakastan heitä ja he tekevät kaikkensa lastensa sekä muun suvun eteen. Ehkä tämäkin valokuva-asia ratkeaa myöhemmin jollain tavalla.

 

Lapsenvahtiongelma

Meillä oli viikonloppuna juhlat ja mainitsin juhlien yhteydessä äidille, että tarvitsisin pitkästä aikaa tällä viikolla lapsenvahtia, koska minulla on menoa ystävien kanssa. Äiti aluksi innostui asiasta, mutta isä meni tyrmäämään idean, koska hänen pitää mennä kyseisenä päivänä molempiin työpaikkoihin töihin. Äidillä ei ole ajokorttia, joten hän on isän kyytimisen varassa liikkuessaan meille. Linja-autolla matkustaminen on kuulemma hankalaa, vaikka se ei todellakaan ole sitä. Äiti on kotirouva, koska isä ei anna hänen mennä töihin, eikä se olisi edes mahdollista mielisairauden sairaudentunnottomuuden takia. Äidillä ei ole siis muuta menoa kuin kodin hoitaminen. Asia jäi kesken. Kysyin lapsenvahdiksi muitakin sukulaisia ja ystäviä, mutta kaikilla oli menoa.

Tänä iltana soitin äidille kysyäkseni uudestaan häntä lapsenvahdiksi. Unohdin jälleen, että puhelinkeskustelut äidin kanssa eivät ole helppoja asioita hoitaa. Uskon sokeasti aina parempaan tulevaisuuteen ja siihen, että joku päivä kuin taikasauvan iskusta äiti on parantunut diagnosoimattomasta mielenterveysongelmastaan. Selitin äidille uudestaan, että mihin kellonaikaan tapahtuu mitäkin ja koska tarvitsen häntä avuksi meille. Ehdotus ei sopinut äidille. Hän ei halua tulla haetuksi kotoa minun toimesta päivällä ja viedyksi illalla takaisin kotiin. Pikkuinen olisi pitänyt viedä hänen luokseen ja hakea nukkumaanmenoajan jälkeen kotiin. Etäisyys vanhempieni kodin ja oman kodin välillä on 30 km. Lopulta tilanne räjähti täysin käteen, koska hän syytti minua määräilystä, komentamisesta, joustamattomuudesta ja jatkuvasta juhlimisesta sekä siitä, että olen huono äiti, kun en halua olla lasteni kanssa.

”Miksi et halua olla lapsiesi kanssa?”

”Onko sinun pakko mennä sinne?”

”Onko siellä pakko olla ihan loppuun asti?”

Olen käynyt viimeisen vuoden aikana viihteellä kaksi kertaa eli työpaikan pikkujouluissa joulukuussa ja viime kesäkuun työpaikan kesäjuhlissa. En siis todellakaan hyppää jatkuvasti juhlimassa. Äitini on hoitanut pikkuista yhteensä 6 kertaa viime vuonna, kun mies on ollut ulkomaan työmatkalla: syyskuussa pari tuntia, että kävin lääkärissä, lokakuussa pari tuntia, että pääsin hierojalle, joulukuussa pikkujoulujen ajan sekä kolmena päivänä Helsingin työmatkan ajan. Tänä vuonna ei kertaakaan. En todellakaan pyydä äidin apua muuta kuin silloin, kun se on ihan tarpeen.

Äiti vetosi myös siihen, etteivät hän ja isä käyneet koskaan missään juhlimassa minun ja siskoni ollessa pieniä. Aika taitaa kuultaa äidin muistot. Tämä väite on täysin tuulesta temmattu, koska muistan erittäin hyvin ne lukemattomat kerrat, kun vanhempani kävivät sunnuntai-iltaisin tanssimassa kaupungilla tanssiravintolassa ja me lapset jäimme kaksistaan kotiin ilman lapsenvahtia. Olin itse varhaisteini-ikäinen ja siskoni alle kouluikäinen. Teimme silloin lempimutusteltavaamme; spagettia ja ketsuppia isot lautaset itsellemme. Isä halusi aina perunaa ja kastiketta, joten pasta oli kuin kiellettyä herkkua. Kun kumosin äidin esittämiä väitteitä, hän sai vain lisää vettä myllyyn ja suuttui enemmän. Lopulta hän tiuskaisi, että hänen tv-ohjelmansa Emmerdale menee sivu suun.

20 minuuttia kestänyt puhelu päättyi riitaan ja siihen, että pahoitin mieleni. Itkin. Olin vihainen äidille. Päätin, ties kuinka monta kertaa jo ennestään, että en soita äidille pitkään aikaan. Äiti pääsi pilaamaan taas kaiken. Ei pelkoa, että kysyisin vähään aikaan yhtään mitään äidiltä.

Aviomies perui sitten omat menonsa ja hän hoitaa lapsia. Yritän parhaani mukaan unohtaa tämän välikohtauksen ja keskittyä positiivisiin asioihin.