Sain tämän viikon maanantaina vanhemmistani yliannostuksen. Tein jälleen päätöksen olla jonkun aikaa soittamatta/tapaamatta vanhempiani. Ilostuin kahdesta tapaamisesta samana päivänä, mutta jo kotimatkalla totesin itsekseni, että liika on aina liikaa. Ensin sattumalta törmäsimme aamulla kaupassa ja illalla poikkesin vielä mökillä käymään. En ajatellut asiaa sen enempää, koska mökille poikkeaminen sattui olemaan matkan varrella. Ylenpalttinen hössötys, varoittelu ja asioiden väärinymmärtäminen täytti pienen mökkipahasen, johon ei tule sähköä, eikä vettä. Paikka, jossa olen viettänyt kaikki lapsuuteni kesät, ei enää vetoa minuun. En halua olla siellä enää koskaan yötä. Jos menen sinne, niin käyn vain pikaisesti. Silti lyhytkin vierailu saa minut pahoittamaan mieleni. Tästä saa mieheni kärsiä, koska hän joutuu kestämään minun pahaa tuultani.
Se on se pakottava tarve tulla huomatuksi ja hyväksytyksi, että kiltti pieni tyttö hylkäämisen pelossa pitää yhteyksiä vanhempiinsa. Silti sitä saa kuulla, että kun heidän luonaan käydään niin harvoin, vaikka he eivät koskaan tee aloitetta tulla vierailulle. Pakolliset juhlapyhät kyllä hoidetaan ja tavataan, mutta muuten on niin vaikeata ajaa autolla vajaa puoli tuntia tyttären perheen luo.
Appelsiinin tuoksua 