Kirje exälle avioliiton aikana

Siivosin arkistolaatikoita ja löysin kirjoittamani kirjeen exälle, jonka annoin hänelle avioliittomme aikana. Kirjepaperi on kellastunut ja tuoksuu edelleen vähän tupakansavulle. Muistot tulvahtavat päähän kuin humahtaen voimalla. Tajusin kirjeen myötä, että tein todella paljon töitä sen eteen, jotta avioliitto olisi toiminut ja exä olisi itse ymmärtänyt hakea apua. En olisi voinut tehdä enempää yhdeksän vuoden yhdessäolon aikana.

Kirje on päivätty keskiviikkona 9.6.1999. Se on ollut vajaa puoli vuotta ennen kuin hain lopulta avioeroa. Kirje on kirjekuoressa, jossa lukee päällä exän nimi ja teksti Lue minut heti!

Hei,

totesin, että minun on pakko tarttua kynään, jos aiomme aukoa parisuhteemme solmut. Tilanne on hankala, vai mitä? Arkirutiini vie mennessään meidät, eikä hengähdystaukoja ole suotu meille. Taidamme kärsiä koko perhe tästä tästä kiireen riivaamasta oravanpyörästä. Terveys, hyvinvointi, harrastukset, vapaa-aika, liikunta, hauskanpito ja yhdessäolo – vieraita sanoja meidän perheessä. Oletko samaa mieltä? Mitä ajatuksia kulkee päässäsi?

Emme keskustele, emmekä osaa lukea ajatuksia. Kasvonilmeistäsi ja eleistäsi olen päätellyt, että sinulla on varmasti paha olla. Etkä varmaa tiedä, mitä sille tehdä. Ehkä pakenet työkiireiden keskelle, ettei tarvitse ajatella kuin totuttuja rutiineja. Ehkä minäkin toimin samoin.

Kotona ahdistaa, niin työpaikan henkiset paineet tuntuvat vähäisiltä – aina voi työssäkin olla ruttuturpa, että saa muutkin pahalle päälle. On niin paljon sanottavaa – sattuu, kun ei voi puhua. Mihin on hävinnyt meidän välinen hauskanpito? Naama kurtussa, vihaisena, väsyneenä laahustamme eteenpäin. Elämässä sattuu ja tapahtuu – varsinkin traagisia asioita meidän kohdalla. Vastoinkäymisten tulisi lujittaa parisuhdetta. Nakerrammeko suhteemme pohjaa aivan turhanpäiväisillä asioilla?

Rahasta on tiukkaa, mutta niinhän meillä on aina ollut. Rahojen käyttö vain vaihtelee. Meidän tulisi molempien olla yhtä kiinnostuneita perheemme hyvinvointiin liittyvistä asioista: lasten kasvatus, taloudenhoito, terveydenhoito, elämäntapahtumat, ruoanlaitto, siivous, sukulaiset, unelmat, vapaa-aika, tulevaisuus jne.

Itsestä huolehtiminen on todella tärkeätä. Me molemmat laiminlyömme itsemme; kumpikin omalla tavallamme. Oletko miettinyt ihan yksinkertaisia ”hoivatoimia”, joista voisit nauttia? Miltä kuulostaisi seuraavat:

🔲  kylvyn tai suihkun ottaminen vapaapäivänä tai -hetkenä rentoutumiseksi

🔲  hiusten peseminen, kampaaminen ja laittaminen tai laitattaminen

🔲  parranajo

🔲  meikin, parfyymin tai partavesien käyttö

🔲  jalkakylpy ja jalkojen hieronta

🔲  itsesi hieronta lekotellen ja musiikin soidessa

🔲  hierot sinulle rakasta henkilöä kevyesti

🔲  leikkimielinen urheilu kilpailun sijasta

🔲  laulaminen, hyräily, viheltely tai tanssi kotona

🔲  iholle mukavien vaatteiden käyttö

🔲  reippaiden, väljien ja värikkäiden vaatteiden käyttö

🔲  muodollisten tai juhlapukujen käyttö

🔲  läheisyys ja rento yhdessäolo ilman seksiä

🔲  ihmisvilinän katselu hiljaa yksin

🔲  kävelyretki vailla päämäärää

🔲  annat tuulen puhaltaa hiuksiisi

🔲  asioiden keksiminen, maalaaminen, kirjoittaminen, näytteleminen, rakentaminen

🔲  ruoanlaitto ilman ohjeita

🔲  uuden kankaan, paperin ja kukkien haisteleminen

🔲  hahmojen näkeminen pilvissä tai tuulessa

🔲  hiljaisuuden kuuntelu

🔲  järven rannalla veden katselu

Piditkö jostain? Oletko liian pitkään kieltänyt itseltäsi jonkin ilon? Tuntuuko pahalta, kun et huolehdi itsestäsi? Mistä nautit eniten? Mitä muuta haluaisit tehdä saadaksesi mielihyvää? Mahdollisesti kiellät itseltäsi joitakin yksinkertaisia iloja, koska sinulle on opetettu liian paljon sellaista, mitä ”täytyy” tai ”ei saa”. Ehkäpä opit siihen, ettet ole huomion arvoinen tai että on itsekästä ottaa huomioon itsensä. Jos on hyvä olla ystävällinen muille, on varmasti hyvä olla ystävällinen myös itselleen.

Meidän tulisi molempien pysähtyä ajattelemaan oikein kunnolla itsestämme huolehtimista. Miten meidän käy, jos olemme molemmat loppuunpalaneita? Entäs lapset? Mitä me opetamme heille? Pelästyin, kun näin poikien piirtävän itkevää äidin kuvaa, kun isä on huutanut äidille. Jätämme heille vain turvattomuuden tunteen, kun kaksi heille tärkeintä ihmistä/tukipilaria/kasvattajaa tappelee ja jättää heidät ilman huomiota ja rakkautta.

Meidän pitäisi puhua toisillemme tunteista. On varmasti vaikeata vastata, jos kysyn: ”Miltä tuntuu?” tai ”Mitä tunnet?” Jos yritän nyt kertoa omista tunteistani viimeisen viikon ajalta, se näyttää tältä:

Ilo Suru Rakkaus Viha Pelko Hämmennys Ärtymys Turhautuminen Hermostuneisuus Murheellisuus Hätä Halu Yksinäisyys Loukkaantuneisuus Vihamielisyys Vahingonilo Nälkä Jano Kipu Kylmä Kaipaus

Tunsitko sinä samoin? Eikö olekin suuri määrä erilaisia tuntemuksia? Ilmaisitko tunteitasi minulle? Taidamme myös elää epäterveellisesti, sillä seuraavathan asiat lyhentävät elinikäämme: elämme kaupungissa, poltat, juomme, ajamme ylinopeutta autolla, meillä on verenpainetta, nukumme tai oikeastaan lepäämme liian vähän, tukahdutamme tunteemme, emme käy vuosittain lääkärintarkastuksissa, emme liiku, emme iloitse elämästä…

Miten me voisimme parantaa tilannettamme? Onko meidän elämämme kaikki asiat kohdallaan? Pakenemmeko vastuuta? Olen lueskellut Elaine St. Jamesin kirjaa nimeltään Helpota elämääsi: 100 tapaa nauttia elämästä luopumalla turhista asioista ja sieltä voisimme saada muutamia hyviä neuvoja. Esimerkiksi:

1) Harvenna tavaraa ympäriltäsi, 2) Siivoa pikamenetelmällä, 3) Osta isoissa erissä, 4) Vähennä pyykkiäsi, 5) Peruuta sanomalehden tilaus, 6) Maksa velat pois, 7) Mieti ostotottumuksesi uudelleen, 8) Opeta lapsillesi kohtuutta, 9) Juo vettä, 10) Nauti lounaaksi eväitä, 11) Opettele nauramaan, 12) Mene kerran viikossa ajoissa nukkumaan, 13) Aja nopeusrajoitusten mukaan, 14) Sano ei, 15) Ole oma itsesi.

Tässä vain muutama yhteensä sadasta tavasta nauttia elämästä luopumalla turhista asioista. Haluaisin myös todeta seuraavan asian: jos sinä voit vapaasti tavata omia ystäviäsi, niin onhan minulla myös sama mahdollisuus? Olemme aikuisia ihmisiä, joiden ei tarvitse olla toisiinsa liimaantuneita aina. Olen joka ilta lasten kanssa kotona, kun olet töissä tai ystäväsi kanssa ulkona jne. Haluan pitää kiinni niistä harvoista ystävistäni, jotka ovat pysyneet kanssani. En oikein ymmärrä, miksen voisi esim. yöpyä ystäväni luona? Emme koskaan ole erossa toisistamme, paitsi työaikoina. Olemme liian riippuvaisia toisistamme.

Voisimmeko tarkistaa lompakoiden tilanteet eli miksi minun pitää aina pyytää rahaa, vaikka ansaitsemme molemmat? Kello alkaa olla paljon ja itkusta turvonneet silmäni eivät pysy auki. Olen koko illan pyöritellyt kaikkia asioita päässäni, enkä tiedä sainko edes murto-osan tähän paperille.

En halua, että päädymme surkeaan tilanteeseen eli eroamaan. En halua avioeroa, vaan nautinnollisen, iloisen, tyytyväisen, rikkaan ja rakkaan parisuhteen kanssasi, joka kestää ylä- ja alamäet keinutuoliin asti.

Rakastaen sinua, rakkaasi

P.S. Menen nyt nukkumaan, mutta toivon, että kun olet aamulla lukenut työvuorosi jälkeen tämän kirjeen, niin pysähdyt ajattelemaan -> tehdään yhdessä töitä meidän parisuhteen eteen! Soita, kun olet lukenut!

Siistiä, järjestyksessä, tilaa ja rahaa tilillä

Vanhempani kävivät ensimmäisen kerran tänä vuonna kylässä meillä kotona. Koronaviruksen takia aiemmat kyläilyt oli peruttu. Aviomies oli veljensä kanssa vuosittaisella Lapin kesävaelluksella. Olin yksin kotona. Siivosin 2,5 tuntia, että koti olisi esittelykunnossa. He tulivat ja sain vihdoinkin esitellä tammikuussa remontoidun saunan, huhtikuussa uudistetun keittiön, uuden painopeittoni ja tekemäni käsityöt. Olin intoa täynnä ja unohtanut totaalisesti, ettei elämä ole reilua. Kaikki meni päin mäntyä.

Sain kuulla muutamia hyväksyviä äännähdyksiä ja nyökkäyksiä, mutta sitten tuli täydeltä laidalta. Isä kiinnitti huomion pesuhuoneen lattian laattojen saumoihin ja kysyi, että ”Onko noille tehty jotain?” ja keittiössä hän osoitti ikkunasta ulko-ovea sanoen ”Ota nyt rätti käteen ja Vimiä ja mene putsaamaan tuo ulko-oven kahvan alta reuna mustasta!” sekä näin, miten äiti kuljetti kättään eteisessä seinään tulleessa lovessa. Äiti katsoi valmistuneita käsitöitäni ja neuvoi, miten pitää vielä höyryttää työt suoriksi, ettei niissä ole kääntyneitä reunoja. Loppusilaus tuli, kun kysyin isältäni, että mikä tekee hänet vakuuttuneeksi. Hän hymyili ja kertoi, että ”kun huhtikuussa leikkaa marjapensaat ja laittaa niihin tuet.”

Tämän jälkeen oli vanhemmillani jo kiire lähteä kotiin, eikä jäädä mistään tärkeästä keskustelemaan. Jäin tyrmistyneenä kotiin, kun ovi kolahti heidän peräässään kiinni. En saanut kiitosta mistään, enkä hyväksyviä sanoja. En koskaan onnistu missään heidän mielestään.

Näimme uudestaan sukukokoontumisessa syntymäpäivien merkeissä paria päivää myöhemmin. Äiti kertoi, kuinka elämässä on tärkeätä, että on siistiä, asiat ovat järjestyksessä, on tilaa ja tyhjiä tasoja sekä pankkitilillä on rahaa. Tässä on kokonaisuudessaan vanhempieni ajatusmaailma. En tule sitä koskaan saavuttamaan. 

En voisi koskaan tehdä omille lapsilleni vanhempieni tavalla jatkuvasti käskemällä, arvostelemalla ja neuvomalla, miten ei tee mitään oikein. Minua edelleen varoitellaan, käsketään, neuvotaan ja arvostellaan kuin olisin pieni lapsi. Kun olen näitä kohtaamisia tällä viikolla pohtinut, olen käynyt läpi kaikenlaisia mahdollisia tunnetiloja: itkua, epäuskoa, kiukkua, vihaa, epäonnistumista, avuttomuutta, epätoivoa ja kuin olisin käynyt läpi pienen kuoleman jälleen kerran. Nyt olen vain aivan turta. Taidan pitää jonkun aikaa lomaa vanhemmistani. Sain aimo annoksen heitä tälle vuodelle.

Kuvamuistoja keräten

Olen vuosien varrella jutellut vanhemmilleni, että olisi hyvä saada sukutietoa ja kuvamuistoja talteen. Olen tehnyt useita vuosia sitten sukututkimusta ja saanut hieman tietoja kasaan. Olen kuvannut omalla älypuhelimellani vanhoista valokuva-albumeista vanhoja valokuvia 1900-luvulta talteen. Suureen ikäluokkaan kuuluvat vanhempani ikääntyvät koko ajan ja pelkään, että tietämys suvusta katoaa pian, joko normaalisti unohtamalla tai mahdollisen dementian vauhdittamana.

Kävin eilen vanhempieni luona intoa puhkuen, että perustan verkkoon sivun, jonne tallennamme yhdessä isän kanssa vanhoja valokuvia. Hoitaisin sivun teknisesti pystyyn, lataisin sinne valokuvat ja saisin isältä tarkemmat tiedot henkilöistä, jotka valokuvissa esiintyivät.

”Ei, ei tehrä tästä ny numeroo!” oli äidin vastaus kädet puuskassa eli ristissä rinnalla ja kasvoilla määrätietoinen ilme. Tietysti. Ainahan näin käy. Mitään ei voi tehdä, koska joku voi nähdä, kuulla tai saada tietoonsa, että me, tavallinen työläisperhe Suomessa, olemme olemassa. Tai meidän sukua on olemassa. Jos joku haluaa nähdä meidän suvun vanhoja valokuvia, hän voi tulla vanhempieni luokse katsomaan niitä valokuva-albumeista.

Olisi pitänyt minunkin tajuta, että vanhempani olivat juuri saapuneet mökiltä kotiin hellettä pakoon ja mökillä oli ollut raskasta. Äiti ja hänen siskonsa riitelevät koko ajan ihan kaikesta, varsinkin pienistä asioista. Minun ehdotukseni tuli kaikkein hankalimpana hetkenä. Äiti lähti heti kanssani riitelemään ja kyllä, myönnän, että molempien äänet kohosivat. Yleensä jaksan olla pidemmällä pinnalla varustettuna, mutta nyt sattui kielto tulemaan ikävällä tavalla estämään innostustani.

Olen kokenut tämän vastaavan tilanteen tuhansia kertoja, kun minua on kielletty kaikesta mahdollisesta pienestä lapsesta keski-ikäiseksi naiseksi asti. ”Ei” on vanhempieni lempisana.

Suljin tietokoneeni ja laitoin sen pois. Sanoin, että ”Ei sitte, annetaan olla, ei tarvitse tästä kuvaprojektista sitten puhua enää koskaan!”, jonka jälkeen mökötin ja olin pahalla tuulella. Jotenkin puheeksi tuli sitten syntymäpäivät, joten käytin murjotusaikani hyödykseni ja tallensin puhelimeni sähköiseen kalenteriin isän muistivihkosta kaikki sukulaisten syntymäpäivät. Edes jotain sain talteen.

Vanhempani ovat aina paikalla, mutta eivät kuitenkaan läsnä henkisesti. Sanoinpa mitä tahansa, se ei mene perille. Kyläilyni aikana kertomani pienet ja isot asiat eivät herättäneet reaktioita, sillä samaan aikaan he katsoivat televisiosta suorana MTV3-kanavalta Emmerdale-jakson ja Yle TV1 -kanavalta Hercule Poirot: Vuoksi ja luode -jakson. Oli kuin olisin palannut aikakoneella takaisin lapsuudenkotiini ja kaikki muu elämä olisi pyyhkiytynyt pois.

Oma sisäinen puheeni tuli avukseni. Kun en voi saada omilta vanhemmiltani tukea ja turvaa sekä ymmärrystä, niin on minun käännyttävä omien voimavarojeni ja turvani puoleen. Rauhoituin ja lähtiessäni toivotin molemmille ”terveyttä ja rauhaa” halaten ja suudelmin poskille. He vain eivät voi mitään itsellensä.

Vanhempani turvautuvat toisiinsa ja ovat toistensa omaishoitajia. Isäni on oman tulkintani mukaan vaativa personallisuus. Hänellä on korostunut järjestyksen ja kontrollin tarve. Isäni on pikkutarkka, joustamaton, saita ja itsepäinen. Äitini on oman tulkintani mukaan epävakaa ja epäluuloinen persoonallisuus. Hän reagoi suuttumuksella tai vastahyökkäyksellä kokemaansa itseensä kohdistuvaan uhkaan. Hänellä on harhaluuloja, laaja epäily siitä, että muut ovat pahoja. Hän kantaa kaunaa, eikä anna anteeksi. Tästä kaikesta huolimatta he ovat minun vanhempiani, minä rakastan heitä ja he tekevät kaikkensa lastensa sekä muun suvun eteen. Ehkä tämäkin valokuva-asia ratkeaa myöhemmin jollain tavalla.

 

Kuolinpesän lakkauttaminen

Finanssivalvonta kertoo seuraavaa kuolinpesän asioiden hoitamisesta:

”Mikä on kuolinpesä?
Henkilön kuoltua hänen oikeutensa ja velvollisuutensa siirtyvät kuolinpesälle.

Ketkä päättävät kuolinpesän asioista?
Kuolinpesän asioista päättävät pesän osakkaat yhdessä.

Ketkä ovat kuolinpesän osakkaita?

• • lakimääräiset perilliset eli lapset tai heidän jälkeläisensä
  • leski, jos puolisoilla oli avio-oikeus toistensa omaisuuteen (leski on osakkaana siihen asti, kunnes puolisoiden välillä on toimitettu omaisuuden ositus)
  • yleistestamentin saaja eli henkilö, jolle vainaja on testamentannut koko omaisuutensa tai osuuden siitä.

Kuka voi hoitaa kuolinpesää?
Osakkaat voivat valtuuttaa yhden osakkaan tai jonkun muun edustamaan kuolinpesää. Vaihtoehto kuolinpesän osakkaiden yhteishallinnolle on tuomioistuimen määräämä pesänselvittäjä.

Mihin tarvitaan perukirjaa?
Lakisääteisellä perunkirjoituksella ja sen tuloksena syntyvällä perukirjalla on useita tehtäviä. Perukirja on muun muassa veroilmoitus perintöveroa varten ja omaisuusluettelo perinnönjakoa varten. Perukirjan voi vahvistuttaa maistraatissa, jolloin se saa julkisen luotettavuuden.”

Verottaja kertoo kuolinpesän lakkauttamisesta seuraavaa kuolinpesän veroilmoitus -sivulla:

”Kuolinpesän olemassaolo lakkaa, kun kaikki pesän varat on jaettu perillisten kesken. Kuolinpesää ei lakkauta se, jos pesä jaetaan osittain. Kun lakkautat kuolinpesän, toimita sitä varten kopio perinnönjakosopimuksesta Verohallintoon.

Jos kuolinpesällä ei ole jaettavia varoja, perinnönjakosopimusta ei tarvitse toimittaa.

Jos olet kuolinpesän ainoa osakas, kuolinpesän olemassaolo lakkaa Verohallinnossa, kun olet toimittanut verotoimistoon kopion perukirjasta perintöverotusta varten. Omaisuus siirtyy sinulle heti kuoleman jälkeen. Kuoleman jälkeen kertyneet tulot ovat omia tulojasi ja maksat niistä veroa henkilökohtaisesti.”

Exä kuoli reilusti yli 9 vuotta sitten. Hoidin yhdessä toisen ex-vaimon kanssa perunkirjoituksen, koska lapsemme olivat alaikäisiä. Perunkirjoituksen hoitaminen ja asunnon tyhjentäminen olivat rankkoja asioita, kun emme olleet exän kanssa edes nähneet vuosikausiin ennen kuolemaa. Perunkirjoitus oli tärkeätä hoitaa, jotta alaikäiset lapsemme eivät olisi perineet kuolinpesän velkoja. Exällä ei ollut omaisuutta, vaan ainoastaan paljon velkaa.

Kuolema ei katkaise velkasuhdetta, vaan siirtää velvoitteet kuolinpesälle. Varattoman tai velallisen henkilön kaikki velat kuittautuvat perunkirjoitukseen. Kuolinpesän osakkaat eivät joudu henkilökohtaiseen vastuuseen vainajan veloista. Velkavastuun voi aiheuttaa perunkirjoituksen laiminlyöminen sekä tahallinen väärien tietojen antaminen tai tietojen salaaminen perunkirjoituksessa.

Oikeuslaitoksen sivuilla kerrotaan velkojen vanhentumisesta:

”Velan vanhentuminen tarkoittaa, että velallisen velvollisuus suorittaa velka lakkaa.

Yksityisoikeudelliselle velalle lasketaan sekä yleistä että lopullista vanhentumisaikaa. Yksityisoikeudellisen velan yleinen vanhentumisaika on kolme vuotta. Vanhentumisaika pitenee kuitenkin viiteen vuoteen, jos velkoja on hakenut velalle velkomustuomion käräjäoikeudesta. Jos velkoja ei muistuta velallista, velka vanhenee yleisen vanhentumisajan kuluessa. Velkojan on siis itse huolehdittava siitä, ettei velka pääse vanhenemaan.

Julkisoikeudelliset velat ovat suoraan ulosottokelpoisia. Velka alkaa vanheta maksuunpanovuotta seuraavan kalenterivuoden alusta lukien. Maksu on lopullisesti vanhentunut viiden vuoden kuluttua.”

Exän kuolinpesä on jäänyt toisen ex-vaimon eli kuolinpesän ilmoittajan hoitoon. Nyt palaamme jälleen näiden asioiden äärelle, sillä exän isän kuolinpesän perinnönjako on käynnissä. Siinä yhteydessä tuli selvitettäväksi, että mikä tilanne on exän kuolinpesällä. Se pitäisi lakkauttaa eli ilmoittaa Verohallintoon. Toivottavasti näin tapahtuu ja saamme tämän elämänvaiheen päätökseen lopullisesti.

Kirje exälle taivaaseen

Hei exä!

Kirjoitan sinulle, kun kuolemastasi on kulunut reilusti yli 9 vuotta. Niin paljon jäi puhumatta ja käymättä asioita läpi. 

Ensimmäiseksi sain tiedon, kun äitisi, ex-anoppini soitti asiasta. Hän oli epäillyt, että sinulla ei ole asiat kunnossa, kun ei saanut sinuun yhteyttä puhelimitse. Hän meni lopulta poliisien kanssa asunnollesi ja löysi sinut kuolleena. Teini-ikäisestä asti kestänyt juomisesi vei sinut lopulta hautaan. Sain virallisen kuolinpäiväsi tietooni vasta Kelan lähettämistä papereista, kun tuli ilmoitus, että yhteisten lastemme elatustuki on lakkautettu.

Sinut on polttohaudattu, etkä ole enää olemassa tässä maailmassa. Kesti kauan tajuta tämä, kun olin näkevinäni sinut liikenteen ja kauppakeskusten vilinässä. Sinä et vain oikeasti ole enää olemassa. Elät siis menneisyydessäni ja muistossani.

Katsoin tänä koronakeväänä uudestaan kokonaan tv-sarjan Mullan alla ja itkin viimeisen jakson aikana, kun kaikki sarjan henkilöt kokivat kuoleman, viimeisenä 102-vuotiaana Clare vuonna 2085. Sinä olet jo kokenut sen, kuoleman. Minulla se on vielä edessäpäin.

Avioerostamme on jo 20 vuotta. Olimme yhdessä 9 vuotta ja naimisissa 7 vuotta. Meille syntyi kaksi lasta.

Menit vuoden 11 kuukautta myöhemmin meidän avioeromme jälkeen uudestaan naimisiin ja toinen avioliittosi kesti 15 kuukautta. Avioliitto oli sinulle toinen ja uudelle puolisollesi toinen. Uudella puolisollasi oli neljä lasta edellisestä liitosta. Teidän liitosta ei syntynyt lapsia.

Sen jälkeen olit yksin 8 kuukautta, kunnes menit kolmannen kerran naimisiin. Avioliitto oli sinulle kolmas ja uudelle puolisolle toinen. Uudella puolisollasi oli ensimmäisestä liitosta kaksi lasta ja teille syntyi yhteinen lapsi avioliiton aikana. Kolmas avioliittosi kesti 2 vuotta ja 2 kuukautta.

Sen jälkeen jaksoit olla yksin vuoden 11 kuukautta, kunnes menit neljännen kerran naimisiin. Avioliitto oli sinulle neljäs ja uudelle puolisolle toinen. Neljäs avioliittosi kesti vuoden ja 5 kuukautta. 

Sain nämä tiedot selville perunkirjoitusta varten hankitusta virkatodistuksesta. Et koskaan kestänyt paria vuotta pidempään yksinoloa, sillä sinulla piti olla kulissit pystyssä ja vaimo vieressä mahdollistamassa juomisesi. Kestin lähes vuosikymmenen sinun aiheuttamaasi tuskaa.

Sinulla oli neljän vaimon kanssa kolme lasta ja kuusi lapsipuolta. Et nähnyt meidän lapsiamme enää koskaan sen jälkeen, kun haimme uuden puolisoni kanssa heidät pois luotasi kesken pilalle menneen viikonloppuvierailun (olit pahasti humalassa, etkä pystynyt toimimaan vanhempana) viisi vuotta ennen kuolemaasi. Sinulta jäivät rippijuhlat kokematta, koska et lupauksistasi huolimatta tullut paikalle.

Istuit vankilassakin neljä kuukautta rattijuoppona ihmisten päälle ajamisesta suojatiellä. Elämäni varrella työskentelit vanginvartijana, sairaala-apulaisena, vartijana ja varastomiehenä, kunnes juomisen ja varkauden takia menetit lopulta työsi. Juominen tuhosi avioliittosi ja suhteesi lapsiisi, vei vapautesi ja lopulta elämäsi.

Kolme omaa lastasi olivat kaikki alaikäisiä, kun kuolit. Sen vuoksi alaikäisten lasten huoltajien eli minun ja 3. ex-vaimosi piti hoitaa perunkirjoitus sekä asuntosi tyhjennys.

Asunnon tyhjentämisen aikana löysin vaatteita, postia ja lääkkeitä, jotka kuuluivat sinun viimeiselle tyttöystävällesi. Etsin hänet käsiini. Olitte seurustelleet ja asuneetkin yhdessä jonkin aikaa. Onneksi et ehtinyt hänen kanssaan naimisiin, koska nämä raskaat tehtävät perunkirjoituksesta ja asunnon tyhjentämisestä olisivat kaatuneet hänen hoidettavaksi.

Olit kohdellut häntä järkyttävällä tavalla. Olit juovus- ja lääkepäissäsi uhmakas, mustasukkainen, riidanhaluinen ja äärimmäisen väkivaltainen. Olit potkinut häntä päähän ja mahaan, repinyt hiuksista, heitellyt seinään, huoritellut, uhannut ampua, uhannut tappaa hänen lapsensa, tutkinut hänen puhelinta, soittanut lapsen isälle lapsen tappamisuhkauksen, pakottanut seksiin, lyönyt, estänyt tapaamasta muita ihmisiä sekä tehnyt sitä kaikkein pahinta eli jatkuvaa henkistä väkivaltaa häntä kohtaan. Olit kontrolloinut hänen elämäänsä täysin, kuten teit meille muillekin ex-vaimoillesi. Painostit hänet tekemään jopa abortin. Olit syönyt hänelle kuuluneita lääkkeitä alkoholin kanssa ja joutunut lääkemyrkytyksen takia päivystykseen. Estit jatkuvasti häntä ja päätit hänen puolestaan, koska hän syö, koska hän nukkuu, mitä hän pukee päällensä. Riistit hänen vapautensa. Hän pääsi onneksi lopulta pakoon ja on selviytynyt, kuten minäkin.

Olet ollut ainoa elämässäni, jota olen todella pelännyt. Eikä sitä pysty edes selittämään, kuinka toista ihmistä voikin niin paljon pelätä. Avioeromme aikaan tuhosin kaikki päiväkirjani, ettet vain olisi päässyt niitä käyttämään minua vastaan. Muistan, kuinka lempilukemisesi oli Alibi-lehti. Kaiken koetun jälkeen oli järkyttävää joutua penkomaan sinun elämääsi monen vuoden hiljaisuuden jälkeen.

Sinulla oli taito puhua naiset pyörryksiin ja puolellesi sekä lopulta aina naimisiin. Siskosi ja äitisi pitivät loppuun asti ja vielä kuolemasi jälkeenkin puoliasi. Kävit useita kertoja katkaisuhoidoissa, mutta lopulta niistä ei ollut apua sinun kohdallasi. Valehtelit katkaisuhoidossa elämästäsi, joten et edes yrittänyt todella päästä kuiville. Veit katkaisuhoidon aikana omaisuuttasi talteen jonnekin varastoon, jonka sisältö jäi saamatta. Et maksanut varastosta, joten sen sisältö vietiin kaatopaikalle. Sinne meni valokuvat ja muut mahdolliset muistot sinusta.

Olen agnostikko. En väitä tietäväni, onko jumalaa olemassa tai ei, koska jumalan olemassaoloa ei voi todistaa, mutta en myöskään kiellä jumalan olemassaoloa, koska sitäkään ei voida todistaa. Uskon sinun olevan taivaassa ja sinne lähetän tämän kirjeen sinulle. Et varmasti odottanut tätä kirjettä saapuvaksi enää näin monen vuoden jälkeen.

Sinä kuolit, mutta minä elän. Minä selviydyin. Olen urhea ja vahva nainen. Olen säilyttänyt empatian elämässäni. Pystyn eläytymään ja ymmärtämään sekä lohduttamaan muita kovia kokeneita. Siksi kirjoitin tämän kirjeenkin.

Helluntaiterveisin

Ensimmäinen ex-vaimosi