Paranemisprosessi

Äidinäidin psykoosia hoidettiin mielisairaalassa muutaman kuukauden ajan (toukokuusta elokuuhun) ja sen aikainen hoitomuoto oli insuliini. Sukulaiset tietävät, että mummu on ollut lepäämässä mielisairaalassa yhden kesän, mutta syystä ei ole koskaan puhuttu. Mummun veljen itsemurhasta tietää osa suvusta, mutta eivät kaikki. Näistä ei vain puhuta. Ne vaietaan. Olen ainoa, joka on aktiivisesti hakenut apua, kun on tuntunut pahalta. Olen ainoa, joka haluaa avoimesti puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Äiti on sairas, mutta hän ei tiedä olevansa sairas. Ajoittainen outo käyttäytyminen on ollut osa hänen identiteettiään yli 50 vuotta, jotta se kuuluu hänen persoonaansa. Häntä ei voi parantaa, koska hän ei tiedosta sairautta itsessään. Olen kysynyt lukemattomilta lääkäreiltä ja terapeuteilta, että voiko äitiä parantaa. He kaikki ovat sanoneet, että ei voi. Jos 60-vuotiaan pakottaa katsomaan totuutta silmiin, seuraukset voivat olla tuhoisat. Äiti saattaa seota lopullisesti. Äiti saattaa ymmärtää olevansa sairas, mutta joutuu lopun elämänsä olemaan hoidossa. Perheidylli hajoaisi. Suurin osa ajasta menee isällä ja äidillä hyvin. Isä myötäilee tarvittaessa ja äiti pääsee pahimman yli. Äiti puhuu koko ajan kaikenlaista ja touhuaa jatkuvasti. Äiti ei koskaan lepää, eikä koskaan ole kipeä. Hän on lujittanut itsensä panssariksi. Äitiä ei ole koskaan hierottu. Otin joitakin vuosia sitten halaamisen käyttöön meidän perheessä. Halaan aina ja kaikkia. Näin olen päässyt äidin ja isänkin lähelle, halaamalla.

Olen pelännyt ja vihannut koko ikäni, kun oma äiti ei voi olla normaali. Olen myös yrittänyt koko ikäni parantaa äitiäni. Kun sain itse apua ammattiauttajilta, tajusin, etten voi auttaa äitiä, vaan minun pitää pelastaa itseni ja turvata omien lapsieni tulevaisuus. Olen kokeillut astrologiaa, joogaa, aerobiciä, salsatunteja, italian kielen opiskelua, yhden yön suhteita, ”kotileikkiä” eli 1. avioliittoa alkoholistimiehen kanssa, nettitreffejä, akupunktiota, hypnotisointia/hypnoterapiaa, ratkaisukeskeistä terapiaa, hierontaa, vyöhyketerapiaa, yhdistystoimintaa, ystävien kanssa puhumista, väriterapiaa, elämän voimavarat -luentoja, työhön uppoutumista, lääketieteen kirjojen, romaanien ja dekkareiden lukemista yms. jotta saisin joko unohdettua tai käsiteltyä äidin sairaudesta johtuvaa ongelmaa itsessäni. Unohtamisen ja kätkemisen vaiheiden jälkeen täytin 30 vuotta, rakastuin nykyiseen aviomieheeni ja aloitin uuden vaiheen elämässäni. Kävin läpi burnoutin, jonka laukaisivat useat tekijät, mm. oman äidin parantamisen yrittäminen, työtoveri, joka ei tehnyt töitä, ylennyksen hakeminen/töissä päteminen ja viimeisimpänä pisarana tuli Konginkankaan bussiturma, jossa kuoli ystäväni mies. Kun sain tiedon, että olen saanut ylennyksen, en voinut enää iloita. Hakeuduin seuraavana päivänä työterveyslääkärille, joka määräsi minut sairaslomalle ja terapiaan. Olin seitsemän viikkoa pois töistä. Aloitin puutarhanhoidon, sain käteni multaan ja paranin.

Olen aina ollut peruspositiivinen ja perusterve ihminen. Nauran ja puhun paljon. Viihdyn ihmisten seurassa. Tästä syystä ihmistä ei voi tuntea pelkän pinnan perusteella. Joku voisi sanoa, että ethän sinä voi olla masentunut tai eihän sinulla ole mitään huolia. Osaan peittää suruni tarvittaessa. Itken usein. Ilmaisen tunteitani syvästi.

Eläminen mieleltään sairaan vanhemman kanssa jätti minuun hyljätyksi tulemisen tunteen, josta en pääse eroon.