Hyvyys on pahuuden poissaoloa

Sisältäni on ollut pyrkimässä ulos jotain, mitä en ole voinut hahmottaa kunnolla. En ole osannut puristettua sitä sanoiksi virtuaalipaperille. Kunnes kävin Kotkansydämen sivuilla. Sain kiinni jostain, joka lähtee nyt purkautumaan. Jatkan matkaani kohti eheytymistä.

Meitä ei määrittele se, kuinka hyviä olemme 99 prosenttia ajasta.
Meidät määrittelee se, kuinka pahoja olemme 1 prosentin ajasta.

© Kotkansydän

Tajusin, että ympärilläni on ollut ja on edelleen yhden prosentin ihmisiä. Olen elänyt pumpulissa ja toisten hallittavana 3/4 elämästäni, ensin lapsuudenkodissa ja sitten ensimmäisessä avioliitossa. Suurimman osan ajasta vanhempani ja exäni olivat mukavia, lempeitä ja ystävällisiä sekä minua että muita kohtaan. Pelottavat hetket olivat ajoittaisia, eikä niitä voinut ennustaa. Äiti sai omia sekoamiskohtauksia. Isä oli raivoissaan ja kävi käsiksi tukistamalla tai luunappia antamalla sekä kieltämällä kaiken. Exä kontrolloi minua ja menetti malttinsa arvaamatta. Kiillotetun ja hyvän julkisivun takana ei ollut turvapaikkaa, ei ollut luottamusta. Pieni tyttö ja nuori nainen oli eksyksissä.

Uskoin pitkään, että olin elänyt onnellisen lapsuuden, kunnes tajusin tuskallisen asian, että asia ei ollutkaan näin. Ei muissa perheissä eletäkään samalla tavalla kuin meillä on eletty. Vanhempani eivät olekaan OK. Koin vanhempieni ja exäni taholta niin monta erilaista tekoa, jotka johtivat luottamuksen ja turvallisuuden menetykseen. Sitä ei vain tajunnut silloin, kun eli sen kaiken keskellä.

Äitini oli menettänyt oman perusturvallisuutensa jo pienenä lapsena, eikä ole osannut käsitellä sitä, koska siitähän ei saanut edes puhua. Äidille tapahtuneet pahat asiat muuttuivat hiljalleen perhe- ja sukusalaisuudeksi, josta on vaiettu. Kaiken turvattomuuden keskellä opin vaivihkaa olemaan jatkuvasti varpaillani, en ollut ollut missään turvassa.

Sain silmäni auki vasta erottuani exästä. Silloin tajusin, että hyvätkin ihmiset voivat olla pahoja. Julkisivun taakse voi piiloutua. Joudun vieläkin selittämään joillekin ystävilleni/sukulaisille, että ”Kyllä, ensimmäinen aviomieheni joi jo silloin, kun aloitimme seurustelemaan. Kyllä, hän joi jo silloin, kun menimme naimisiin. Kyllä, exä joi jo silloin, kun olin raskaana. Kyllä, se pitää paikkansa, että minuun kohdistettiin jatkuvasti henkistä väkivaltaa, taloudellista väkivaltaa ja mustasukkaisuutta, kunnes minut uhattiin jopa tappaa.” En ollut heille kertonut asioiden todellista laitaa kuin vasta myöhemmin eron jälkeen. Osa ystävistä ja sukulaisista tiesivät jo avioliiton aikana, että kuinka asiat oikeasti olivat. Silti mm. äitini oli ensin sitä mieltä, että minulla oli hyvä aviomies, koska hän osallistui aktiivisesti lasten- ja kodinhoitoon. Eivät hyvät teot korjaa pahoja tekoja. Kuinka olisinkaan voinut iloita exän ruoanlaitosta, siivouksesta ja osallistumisesta lastenhoitoon, kun uhkasi tappaa minut?

Ongelma ei ole siinä, kuinka hyviä ihmiset osaavat olla 99 prosenttia ajasta. Ongelma on siinä, kuinka pahoja he osaavat olla yhden prosentin ajasta. Se jättää meihin jälkensä. Hyvyys ei korjaa pahuuden jälkiä. Hyvyys on pahuuden poissaoloa.

© Kotkansydän

Näiden kokemusten myötä minuun on juurtunut kaipuu rakkauteen, kaipuu turvaan. Olen löytänyt oman turvapaikkani. Minulla on ympärilläni vahvat kädet, jotka kannattelevat minua ja nostavat minut ylös. Saan itkeä ja olla oma itseni. Olen kotona, vihdoinkin.

Aiempia pohdintoja eheytymismatkallani:
01.07.2007: Eläminen väärinkäyttäjän kanssa
02.06.2007: Pelon vallassa
23.05.2007: Narsisti
03.05.2007: Naimisissa viinan kanssa
27.04.2007: Sairaudentunnottomuus
19.4.2007: Masentuneen vanhemman ajattelumalli
18.4.2007: Leikkipsykologina
17.4.2007: Paranemisprosessi
16.4.2007: Meidän perhe
16.4.2007: 1950-luvulla

Blogini kuolemastrategia

8.8.2008 Tuhat sanaa: Verkkoyhteisöt tarvitsevat kuolemastrategian: ”Mitä profiileille eri verkkopalveluissa tapahtuu niiden haltijan kuoleman jälkeen?”

11.8.2008 Urbaanielämää Pariisissa: R.I.P.: ”Nämä ovat tämän blogin ainakin väliaikaiset hautajaiset.”

Tuija ja Tuuli saivat minut ajattelemaan uudestaan aiemmin kirjoittamani Suru-uutisia Blogistaniassa -juttuni aiheita. Mikäli tähän blogiin laskeutuu hiljaisuus monen viikon/kuukauden ajaksi, eikä siitä tule mitään ilmoitusta, on varmasti tapahtunut jotain ikävää. Mieheni tietää tästä blogista, joten hän voi käydä kertomassa, miksi blogiin on tullut kirjoitustauko. Olemme ohimennen puhuneet tästä. Ehkäpä pitää puhua uudestaan hieman tarkemmin.

Jos kuolen yllättäen, en ole siihen varautunut. Miksi olisinkaan? Minulla on vielä useita vuosikymmeniä aikaa jäljellä tätä elämää naisena vaimona äitinä tyttärenä ystävänä työtoverina. Joskus kuolema korjaa satoa nopeasti yllättäen, toisinaan vasta pitkän elämän jälkeen.

Olen anonyymisti kirjoittava auringonkukkametsa, joka haluaa olla osa Blogistaniaa. Olen kasvanut osaksi tätä yhteisöä. Olen kirjoittanut 375 blogijuttua ja vastaanottanut 1065 kommenttia 17 kuukauden aikana. Alusta lähtien laskettuna blogissani on käyty yli 229,600 kertaa ja 10.7.2008 lähtien vierailijoita on tullut 45 eri maasta ja Suomesta yli 10260 kävijää. Tekisi jopa mieli osallistua 5.9.2008 järjestettävään blogimiitiin Helsingissä Weeruskassa. Tulla ulos blogikaapista. Tutustua kunnolla muihin Blogistanian kansalaisiin. Ehkäpä tulen ulos anonyymistä blogikaapistani joskus.

Jos lapseni joskus eksyvät tätä blogiani lukemaan, joko tietoisina blogin kirjoittajan olevan heidän oma äitinsä tai ihan vain sattumalta, he löytävät paljon tuttuja juttuja mm. vastuullinen vanhemmuus -aiheen alta. Uskoisin, että he tunnistavat äitinsä hellän äänen ja opettavat ajatukset sekä keskustelut. Narsismi, alkoholismi ja avioero -aiheet voivat tuoda vihan ja pettymyksen tunteita pintaan sekä kyyneleitä heidän silmiinsä, kun lukevat ajatuksia omasta isästään.

Yksinhuoltajuuden myötä olen saanut hengittää vapaasti ja hoitaa vanhempien lasten asioita rauhassa. Sain tiedon, että exä on vapautunut vankilasta heinäkuun lopulla. Tässä kuussa tulee 2 vuotta täyteen siitä, kun vanhemmat lapset ovat nähneet isänsä viimeksi. Exä yritti tällä viikolla äitinsä kautta saada yhteyden lapsiinsa, mutta lapset sanoivat puhelimessa mummulle, etteivät halua puhua isän kanssa. Täysin ymmärrettävää.

Jos exäni lukee joskus blogijuttujani, toivon hänen vihdoinkin ymmärtävän, että alkoholi tappaa hänet. Halusin pelastaa hänet avioliittomme aikana, mutta pelastuksen voi tehdä vain hän itse.

Jos blogistani täysin tietämättömät lähisukulaiseni surffaavat tänne lukemaan juttujani, he voivat tunnistaa minut taustaa ja muistoja -aiheiden jutuista. He voivat olla hämmästyneen yllättyneitä, vihaisia, pettyneitä ja jopa katkaista suhteensa perheeseeni. Syyttävät reaktiot pelottavat tietysti minua. Jos kuolen yllättäen ennen blogikaapista ulostuloa, haluan, että blogistani kerrotaan heille. Haluan saada kirjoittamani asiat julkaistuiksi elämänkertana. Haluan toteuttaa unelmani tulla kirjailijaksi. Olenhan jo oikean seurankin jäsen.

Jos vanhempani lukevat blogiani, he toivottavasti ymmärtävät, että heidän tyttärensä toivoi vain kaikkien parasta ja hän teki parhaansa. Ehkä aiemmat keskusteluyritykset saavat uuden merkityksen.

Jos ystäväni ja työtoverini kuuklettavat tänne ja tajuavat minun olleen tämän blogin kirjoittaja, he saavat syvällisemmän näkemyksen minusta. Osalle heistä olenkin jo kertonut blogistani.

Olen varsin avoin iloinen ja positiivinen ihminen oikeassa maailmassa, jos minuun haluaa tutustua. Blogistani löytää lisää tietoa taustoistani ja ajatuksistani. Minulla on vielä paljon kykyjä ja taitoja piilossa, paljon annettavaa. Blogia kirjoittamalla pidän itseni eheänä, eikä kaikkia ajatuksia tarvitse pitää jemmassa omassa päässä, kun ne voi tallettaa tänne.

Kun tämän blogin kirjoittaja poistuu tästä maailmasta joskus, toivon, että tämä blogi jää silti vielä olemaan osa Blogistanian historiaa.

***

Lopuksi vielä ihan vallan toisaalle:

Tänään on Madonnan 50v. syntymäpäivä. Onnittelut! Toivoisin tapaavani hänet vielä joskus. 🙂
Tässä linkki Madonnan virallisille sivuille.

Leikkiä kuollutta ja nukkuvaa

Mieleen putkahti muisto lapsuudesta. Minun oli tapana leikkiä kuollutta olohuoneen sohvalla. Maata ihan hiljaa, liikkumatta ja hengittämättä. Odotin, että äiti tulee luokseni ja huomaa minut. Pelästyy ja todella huomaa minut. Näin ei koskaan tapahtunut. Äiti teki kotirouvan töitä eli siivosi, laittoi ruokaa ja hössötti.

Toinen muisto nousee esiin teini-iästä. Olimme mökillä juhannusta viettämässä. Serkkupoika oli tuonut mukanaan ystävänsä. Ihastuin heti tähän vaaleaan itseäni pari vuotta vanhempaan poikaan. Myöhemmin illalla olin saunakamarissa menossa nukkumaan ja olin siellä poikien kanssa. Päätin leikkiä nukkuvaa ja kuunnella, että puhuvatko he minusta ja ovatko he kiinnostuneita. No, eiväthän he minusta puhuneet. Jotain omia juttuja vaan, eivätkä kiinnostuneet minusta. Petyin pahasti.

Kuukletin vastaavia kokemuksia ”leikkiä kuollutta ja nukkuvaa”:
1) ”Hyväksikäytetyt lapset saattavat leikkiä kuollutta tai nukkuvaa, jopa kesken leikin.”
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumisen käsikirja ja malli (ladattava tiedosto)
2) ”Ja niistelin ja aivastelin ja kuulostelin etä jos heppu kävelee keittiöön päin niin mää pujahdan oikkee sairaanolosena tonne sänkyyni ja leikin kuollutta.”
Hallataren kokemus vuokraisännän kanssa 1.9.2005
3) ”Siinä kuolleessa bonsaissa on vihree oksa! Se vaan siis leikki kuollutta ja olikin oikeesti elossa. On puillakin hullut huvit.”
Blondi bloggaa aina kahdesti
4) ”Tulija tönäisee ohimoani varovaisesti. Hän hengittää vieläkin raskaasti mutta tasaisella rytmillä. Yritän maata aivan hiljaa. Kun ylähuulelleni putoaa lämmin pisara, en voi olla koskettamatta pisaraa kielelläni.
Se on suolaista. Ei sadetta.
Avaan silmäni ja näen nuoren miehen pyyhkivän hihalla otsaansa ja nenänpieliään.
– Mitä sä teet?
– Leikin kuollutta.
Mies nyökkää. Minä nyökkään.
Mies nousee seisomaan. Suljen silmät.”
Eeva Valtonen – Markkina-arvo
Kuukletin ”leikkiä kuollutta”:
1) ”Älä ota kantaa jääkiekkoasioihin. Jos tulee tilanne eteen, leiki tyhmää, leiki kuollutta, mutta älä juokse karkuun. Se voi laukaista tamperelaisessa odottamattoman reaktion.”
Markku Paretskoin selviytymisopas
2) ”Kato kun mä leikin kuollutta”
Oravatappelu

En siis löytänyt ihan vastaavaa kokemusta kenenkään muun kirjoittamana. Olen sitä mieltä, että oma äitini omassa harhaisuudessaan uskoi vahvasti, että minua on hyväksikäytetty pahojen miesten toimesta. Tämä varmasti heijastui kaikkeen, mitä äiti teki. Hänen jatkuva suojelunhalunsa, passauksensa, puheensa ja toimensa huokuivat tätä asiaa. Siitä ei puhuttu, mutta se leijui näkymättömänä pahana kaiken yllä. Leikkiä kuollutta oli vain yksi keino, jolla pieni tyttö pyrki saamaan rakastavan ehjän äidin takaisin itselleen. Ehkä sitä äitiä ei ole koskaan ollut tai sitten se äiti on ollut esillä vain harvoin.

Lapsenvahtiongelma

Meillä oli viikonloppuna juhlat ja mainitsin juhlien yhteydessä äidille, että tarvitsisin pitkästä aikaa tällä viikolla lapsenvahtia, koska minulla on menoa ystävien kanssa. Äiti aluksi innostui asiasta, mutta isä meni tyrmäämään idean, koska hänen pitää mennä kyseisenä päivänä molempiin työpaikkoihin töihin. Äidillä ei ole ajokorttia, joten hän on isän kyytimisen varassa liikkuessaan meille. Linja-autolla matkustaminen on kuulemma hankalaa, vaikka se ei todellakaan ole sitä. Äiti on kotirouva, koska isä ei anna hänen mennä töihin, eikä se olisi edes mahdollista mielisairauden sairaudentunnottomuuden takia. Äidillä ei ole siis muuta menoa kuin kodin hoitaminen. Asia jäi kesken. Kysyin lapsenvahdiksi muitakin sukulaisia ja ystäviä, mutta kaikilla oli menoa.

Tänä iltana soitin äidille kysyäkseni uudestaan häntä lapsenvahdiksi. Unohdin jälleen, että puhelinkeskustelut äidin kanssa eivät ole helppoja asioita hoitaa. Uskon sokeasti aina parempaan tulevaisuuteen ja siihen, että joku päivä kuin taikasauvan iskusta äiti on parantunut diagnosoimattomasta mielenterveysongelmastaan. Selitin äidille uudestaan, että mihin kellonaikaan tapahtuu mitäkin ja koska tarvitsen häntä avuksi meille. Ehdotus ei sopinut äidille. Hän ei halua tulla haetuksi kotoa minun toimesta päivällä ja viedyksi illalla takaisin kotiin. Pikkuinen olisi pitänyt viedä hänen luokseen ja hakea nukkumaanmenoajan jälkeen kotiin. Etäisyys vanhempieni kodin ja oman kodin välillä on 30 km. Lopulta tilanne räjähti täysin käteen, koska hän syytti minua määräilystä, komentamisesta, joustamattomuudesta ja jatkuvasta juhlimisesta sekä siitä, että olen huono äiti, kun en halua olla lasteni kanssa.

”Miksi et halua olla lapsiesi kanssa?”

”Onko sinun pakko mennä sinne?”

”Onko siellä pakko olla ihan loppuun asti?”

Olen käynyt viimeisen vuoden aikana viihteellä kaksi kertaa eli työpaikan pikkujouluissa joulukuussa ja viime kesäkuun työpaikan kesäjuhlissa. En siis todellakaan hyppää jatkuvasti juhlimassa. Äitini on hoitanut pikkuista yhteensä 6 kertaa viime vuonna, kun mies on ollut ulkomaan työmatkalla: syyskuussa pari tuntia, että kävin lääkärissä, lokakuussa pari tuntia, että pääsin hierojalle, joulukuussa pikkujoulujen ajan sekä kolmena päivänä Helsingin työmatkan ajan. Tänä vuonna ei kertaakaan. En todellakaan pyydä äidin apua muuta kuin silloin, kun se on ihan tarpeen.

Äiti vetosi myös siihen, etteivät hän ja isä käyneet koskaan missään juhlimassa minun ja siskoni ollessa pieniä. Aika taitaa kuultaa äidin muistot. Tämä väite on täysin tuulesta temmattu, koska muistan erittäin hyvin ne lukemattomat kerrat, kun vanhempani kävivät sunnuntai-iltaisin tanssimassa kaupungilla tanssiravintolassa ja me lapset jäimme kaksistaan kotiin ilman lapsenvahtia. Olin itse varhaisteini-ikäinen ja siskoni alle kouluikäinen. Teimme silloin lempimutusteltavaamme; spagettia ja ketsuppia isot lautaset itsellemme. Isä halusi aina perunaa ja kastiketta, joten pasta oli kuin kiellettyä herkkua. Kun kumosin äidin esittämiä väitteitä, hän sai vain lisää vettä myllyyn ja suuttui enemmän. Lopulta hän tiuskaisi, että hänen tv-ohjelmansa Emmerdale menee sivu suun.

20 minuuttia kestänyt puhelu päättyi riitaan ja siihen, että pahoitin mieleni. Itkin. Olin vihainen äidille. Päätin, ties kuinka monta kertaa jo ennestään, että en soita äidille pitkään aikaan. Äiti pääsi pilaamaan taas kaiken. Ei pelkoa, että kysyisin vähään aikaan yhtään mitään äidiltä.

Aviomies perui sitten omat menonsa ja hän hoitaa lapsia. Yritän parhaani mukaan unohtaa tämän välikohtauksen ja keskittyä positiivisiin asioihin.

Muiden paluu kieltäymyksen tielle

Elokuussa otin oman lapsuudenperheeni kanssa askeleita eteenpäin, kun en ollut enää ainoa, joka halusi puhua menneistä sekä äidin sairaudentunnottomuudesta. Tätä vaihetta kesti sitten vain hetken. Jäin odottavalle kannalle, että kuinka tässä käy. Se olikin sitten vain yksi loppukesän viikonloppuyö, jolloin uni jäi vähemmälle, kun asioita pohdiskeltiin puhelimitse siskon ja serkkutytön kanssa. Sen jälkeen parin päivän sisään lapsuudenperheeni kokoontui yhteen ja juttelimme menneistä. Ytimeen ei kuitenkaan päästy, eikä taidetakaan koskaan päästä. Äiti ei ymmärrä olevansa mielisairas tai rikkinäinen mieleltään, eikä sitä voi myöntää. Olen kantanut tilannetta ihan tarpeeksi pitkään yksin omilla harteillani. Puhetta on myös ollut serkkujen tapaamisesta, jolloin voisimme pohtia avoimesti meidän 3 äidin/sisaruksen tilannetta.

En ole kertonut kellekään, että kirjoitan tätä blogia. Aina kun tapaan hyviä ystäviäni, mielessäni kutittelee se mahdollisuus, että avautuisin asiasta. Mutta ei kuitenkaan vielä…

Olen omalta osaltani käsitellyt näitä asioita niin paljon, että minua ei saa enää koskaan mukaan kieltäymyksen tielle. Puhun aina avoimesti, jos joku haluaa keskustella. Tein jopa niin rohkean teon, että kerroin totuuden isoäidistä isommille lapsilleni. He ottivat tiedon vastaan yllättävällä ymmärryksellä. Nyt he tajuavat, että miksi mummu ja vaari aina varoittelevat kaikesta ja ovat sellaisia kuin he ovat. Siskoni, vanhempani sekä äidin puoleinen suku saavat nyt rauhassa olla kieltäymyksen tiellä, kunnes haluavat taas puhua.

Tämä on jo 200. kirjoitukseni. Yli 96000 lukijaklikkausta on tehty 9 kuukauden aikana blogiini.

Lämpöiset halaukset kiitosten kera kaikille lukijoilleni!