Appelsiinin tuoksua · Blogispotti · Koulukiusaus · Kysely · Vastuullinen vanhemmuus

Koulukiusauskuulumiset

Kirjoitin viime vuonna 8.9.2007 koulukiusauksesta. Kolmen lapsen äitinä olen joutunut kanssakärsimään kahden kouluikäisen lapseni koulukiusaamisesta. Kyseessä on yli kaksi vuotta (kolmas lukuvuosi menossa) kestänyttä porukan ulkopuolelle jättämistä, valintatilanteissa lapsen viimeisenä valitsemista, haukkumisesta homoksi, huomauttelua vaatteista ja kouluvarusteista sekä yleistä rumaa kielenkäyttöä. Mukana on ollut myös vaatteiden turmelemista, kenkien ja koulurepun jatkuvaa piilottamista sekä tönimistä ja tuuppimista sekä vaatteista repimistä.

Lapset siirtyivät toisesta koulusta toiseen kuntaan ja uuteen kuntaan, joten siitä se kiusaaminen lähti liikkeelle. Viimeksi tullutta ei oteta helposti porukkaan mukaan. Kun koulukaverit vielä huomasivat, että lapseni pärjäävät koulussa hyvin, siitäkin tuli esiinpistävä piirre. Kiusaajina ovat olleet samat tekijät, jotka siirtyivät mukana seuraavaan uuteen kouluun. Kaikki oppilaat ovat hyvistä perheistä ja menestyvät hyvin.

Olen ollut tänä aikana aktiivisesti yhteydessä luokanvalvojiin ja se on aina vähäksi aikaa auttanut. Yleensä soitan opettajalle, joka sen jälkeen seuraavana päivänä pitää kiusaajille ja koko luokalle puhuttelun, jonka jälkeen on hetkeksi helpompi olla. Kerran on kokoonnuttu lasten ja vanhempien sekä luokanvalvojan ja rehtorin kanssa koululle keskustelemaan. Kiusaajat ovat sanoneet kiusaamisen syyksi sen, että lapseni tulevat liian lähelle. Eli jos yrittää päästä mukaan porukkaan, se ei ole hyvä juttu. Jos on erillään porukasta, sekään ei ole hyvä juttu. Uskon, että tällaisessa kiusaamistilanteessa kiusaajat keksivät mitä ihmeellisimpiä syitä, jotta he voivat puolustella tekosiaan. Koulussa opetetaan, että kaikkien kanssa ei tarvitse olla sydänystäviä, mutta toimeen pitää tulla. Tätä minäkin kannatan. Peruskoulussa opitaan työskentelemään ryhmässä, koska sitä taitoa tarvitaan läpi koko elämän.

Rankaksi tämän asian tekee se, että olen saanut kokea samanlaista omien kouluvuosieni aikana. Onko kyseessä joku viidakon laki, että aina pitää kiusata jotain luokan oppilasta?

Löysin seuraavat koulukiusausjutut:
ruokana koulukiusausta.
Koulukiusattu kertoo
Eräs koulukiusattu
Miltä tuntuu olla koulukiusattu/Elämää koulukiusaamisen jälkeen
Sorretut: kuinka toimin kun minua kiusataan?

WordPress mahdollistaa nykyään kyselyiden tekemisen, joten tässä ensimmäinen kysely.
Onko sinua kiusattu koulussa?

6 vastausta artikkeliin “Koulukiusauskuulumiset

  1. Voi olla sellainen jatkumo. Itselläni ei lapsia ole, joten omalta kohdaltani en voi sitä todeta.

    Lasten maailma on julma, ja siellä osataan kyllä hienosti tuo taito osoittaa ei-toivotulle, ettet kuulu porukkaan.

    Vielä nytkin, viittäkymppiä lähestyvänä, joku ulkopuoliseksi jättävä tilanne aktivoi lapsena opitun halun vetäytyä syrjään.

    Minä kannatan koulu- ja työpaikka- ja parisuhdekiusaamisessa nollatoleranssia.

    Sitä, että jos kokee tulevansa loukatuksi tai kiusatuksi, sanoo sen heti, jolloin hankalan olon tekevä käyttäytyminen on mahdollista saada aisoihin heti – jos halutaan.

    Tuo ylläoleva on ihanne, sitä kohden voi pyrkiä, vaikka sitä ei varmasti koskaan saavutetakaan.

  2. Hei Äijä ja kiitos kommentoinnista!

    Lasteni kouluissa on ollut koulukiusaamisen suhteen nollatoleranssi, mutta eihän se silti kaikkea kiusaamista poista. Aikuisten silmät eivät aina ulotu kaikkiin tilanteisiin. Lapsille on sanottu, että kiusaamisesta pitää heti kertoa, jotta siihen voidaan puuttua. Usein näin onkin tapahtunut.

    Joskus lapset ajattelevat, että jos nyt vain kestän tämän, niin sitten se loppuu. Se ei kuitenkaan lopeta kiusaamista. Viime kerralla toinen lapsistani kesti koko päivän sitä, että tavaroita piiloteltiin. Vasta viimeisellä tunnilla opettaja sattui huomaamaan lapseni kurjan olotilasta, että kaikki ei ole hyvin ja kysyi, että mikä hätänä. Silloin asia purkautui ulos ja kyseinen opettaja piti puhuttelun koko luokalle. Saman päivän iltana olin puhelinkeskustelussa luokanvalvojan kanssa ja seuraavana päivänä luokanvalvoja piti puhuttelun koko luokalle. Jos kukaan oman luokan oppilas ei puutu asiaan, vaikka näkee kiusaamisen tapahtuvan, silloin luokan oppilaat hiljaisesti hyväksyvät kiusaamisen. Luokanvalvoja korosti, että jokaisella on velvollisuus kertoa asiasta. Tämän puhuttelun jälkeen on ollut rauhallisempaa.

    Toivottavasti rauhallinen tilanne koulussa jatkuu näin vielä pitkään, eikä koulukiusaamista enää tapahdu.

  3. Minun neljästä lapsestani yksi oli koulukiusattu. JCP meni kouluun kuusivuotiaana ja oli kognitiivisilta kyvyiltään luokan paras, mutta sosiaalisilta taidoiltaan kehittymätön. Silmätikuksihan siinä joutui. Kiusaaminen ilmeni juuri noilla samoilla tavoilla, joita kuvasit!!

    (Pitänee kertoa. miksi olin poikaa kouluun työntämässä, vaikka tiedostin, että hänen sosiaalisissa taidoissaan oli kehittymisen varaa. JCP on matemaattisesti erittäin lahjakas. Hän oli aina tottunut leikkimään kolme vuotta itseään vanhemman isoveljensä ja tämän kavereiden kanssa. Kun muutimme Tampereelle JCP:n ollessa viisivuotias, hän ei päässyt päiväkotiin (ryhmät täynnä), vaan päätyi seurakunnan kerhoon. Siellä tädit eivät antaneet 5-vuotiaiden olla eskarilaisten kanssa samassa ryhmässä, vaan sijoittivat 3 – 5 -vuotiaiden ryhmään. Poika voi niin huonosti, että vein hänet koulukypsyystesteihin turvatakseni hänelle järkevää tekemistä. Testeissä poika oli tempputaitotasolla niin hyvä, että psykologit yksimielisesti esittivät koulun aloittamista.)

    Minun tulkintani mukaan pojan kiusaamiseen liittyi seikka, josta usein vaietaan koulukiusaamisen yhteydestä. Koen nimittäin vahvasti, että opettajilla oli aktiivinen rooli tilanteen ylläpitämisessä.

    Ensimmäinen opettaja (1 – 2 lk) ei olisi halunnut ”alaikäistä” lasta luokkaansa, vaan yritti ensin kaikkensa, ettei poika olisi saanut aloittaa koulua. Kun poika sitten kuitenkin mahtui mukaan, opettajan olemus huokui ”minä en kyllä olisi halunnut tätä”, ja kun kiusaaminen pikkuhiljaa alkoi joukosta eristämisellä, opettajan olemus huusi ”mitäs minä sanoin, alaikäiset ovat ongelma!” Kiusaaminen tuli tavallaan legitiimiksi, kun opettajakin selvästi uskoi, että sosiaalisen verkon ongelmat johtuvat siitä, että joukkoon on sijoitettu väärä ihminen.

    Seuraava opettaja (3 – 4 lk) oli näitä moderneja, jotka uskovat, että osaaminen on kollektiivista. Hänen silmissään oli iso puute, jos ihminen ei pystynyt tulemaan toimeen muiden kanssa, ”yksinään hyvä” ei ollut hyvä ollenkaan. Opettajan ansioksi on sanottava, että hän pani itsensä likoon kehittääkseen oppilaiden ryhmähenkeä ja yhteistyötaitoja. Hän esimerkiksi veti vilkasta bänditoimintaa.

    Ja siitä päästiinkin seuraavaan ongelmaan: minuun! Tuo opettaja nimittäin halusi, että lapset myyvät bändin hyväksi kaikenlaista krääsää. Minä taas vastustin turhan tavaran kaupittelua esim. taloyhtiömme eläkeläisille. Esitin vaihtoehdoksi, että voisin maksaa rahalla, johon opettaja sanoi, että rahankeruulla on kasvatustehtävä: kun lapset ovat itse keränneet rahat, he pitävät parempaa huolta soittimista. Johon minä ehdotin, että tehdään sellaiset kortit, joihin lapset keräävät tekoja (esim. niiden naapurin vanhusten kauppa-apuna olemista, mummojen roskien vientiä yms. ) ja täyttä korttia vastaan vanhemmat sitten maksavat ”palkan” bändikerhon tilille. Ei käynyt.

    Minun näkemykseni ja opettajan näkemykset menivät ristiin ja kärsijäksi väliin uhkasi jäädä JCP. Niinpä meilläkin myytiin kalliita kynttilöitä ja huonoja pikkuleipiä, ettei poika olisi eronnut joukosta ja noussut kiusaajien silmätikuksi. Tai ei myyty: maksoin itse tavarat ja annoin vuoden mittaan lahjoiksi (kynttilät) tai syötin työpaikan kahvihuoneessa. En nimittäin edelleenkään halunnut, että talon tädit joutuvat poikani harrastuksen rahoittamaan. Enkä halunnut sitäkään, että poika joutuu yksinään kulkemaan pitkiä reissuja kaupustelumatkoillaan.

    Sitten muutimme. 5 lk:n opettaja piti JCP:stä ja kiusaaminen loppui kuin taikaiskusta. Yhden ala-astevuoden ajan poika oli ihan hyväksytty tyyppi. Sai muutaman oman ystävän,eikä ollut luokassa syrjitty.

    Kuudennella luokalla tilanne taas muuttui. Opettajaksi tuli sellainen eläkeikää lähestyvä, henkisesti veltto miesopettaja, joiden vuoksi ajoittain koen identiteettikriisiä opettajuudessani: jos opettajat ovat tuollaisia, niin mua ei huvita identifioitua opettajaksi!

    Tämä Turtsa ei valmistelut tuntejaan sen vertaa, että olisi etukäteen laskenut matikantehtävät läpi. Toistuvasti kävi niin, että esitti taululla virheellisen ratkaisutavan, johon JCP puuttui (pojalla ei edelleenkään ollut kaksista sosiaalista silmää, joten puuttuminen oli todnäk aika nenäkästä). Vihollisuus oli valmis!

    Yhdessä biologian kokeessa opettaja muutti tehtävien pisteytystä tarkastusvaiheessa. Alun perin aurinkokysymyksen maksimipistemäärä oli 2, mutta kun moni oli vastannut siihen pitkät pätkät, opettaja muutti pistemääräksi 6. JCP sai omasta vastauksestaan 2 pistettä. ”Olisinhan minä siitä auringosta paljon enemmän tiennyt, mutta kun sen piti olla vain 2 p vastaus, niin en kirjoittanut enempää. Mä olen ymmärtänyt, että 6 pisteen vastaukseen vasta vuodatetaan kaikki, mitä asiasta tietää”. Lopputuloksena oli, että JCP sai kokeesta ”vain” ysipuoli, ja oli pettynyt (mikä näkyi koko hänen olemuksessaan).

    Opettaja oli mielestään toiminut oikein. Opettajan kroppa oli voitonriemuinen: mokomakin viisastelija, siitäs saat, ei sinullekaan aina tule kymppiä. Ja on toi vastenmielisen näköistä, että ihminen melkein pillittää, kun ei saa kymppiä! (tulkinta perustuu arvailuihin ja opettajan kanssa myöhemmin käytyihin keskusteluihin). Tästä luokkatoverit saivat vahvan signaalin: on hyväksyttyä ylenkatsoa oppilasta, joka suhtautuu kunnianhimoisesti koulutyöhän. On erityisen sallittua ilkkua silloin, kun hän pettyy saamaansa arvosanaan.

    Kuudes luokka oli pahin. Pojan vaatteet olivat toistuvasti rikki, välitunnit olivat täynnä naljailua. Asiaa puitiin moneen otteeseen rehtorin kanssa (JCP kutsuttin rehtorin luo, ei kiusaajia. Kiusaajille syntyi tästä mielikuva, että JCP on se, joka on mokannut ja joutuu rehtorin puhutteluun!). Leirikoulun lähestyessä pidettiin iso luokan yhteinen keskustelutilaisuus, jonka teemana oli ”Miksei kukaan halua JCP:tä huonetoverikseen, jutellaan nyt ihan avoimesti, miten paska jätkä se on.” Vastaukseksi tuli juuri noita sinun mainitsemiasi se on homo -tyyppisiä perusteluja.

    Se oli hirveä vuosi! Siksi hain apua koulupsykologilta. Ala-asteen jlkeisenä kesänä poika kävi kuusi kertaa juttelemassa psykologin kanssa. Lisäksi meillä oli yksi sellainen käynti, että olimme Gorban kanssa mukana ja loppupalaveri, jossa minä olin paikalla. En tiedä, oliko siitä mitään hyötyä. Ehkä juttelut hiukan paransivat pojan minäkuvaa, sillä psykologi ihastui ihan lääpälleen JCP:hen! Kehui pojan maasta taivaaseen, eikä ollenkaan ymmärtänyt, mistä kiusaaminen voisi johtua.

    Anteeksi, että olen kirjoittanut näin pitkästi! Aihe vain on sellainen, että kun pato aukeaa, tarina virtaa! Vähitellen alan lähetä loppua. Yläasteella kiusaaminen väheni. Aineenopettajat hallitsivat asiansa paremmin kuin ala-asteen Turtsa. Heidän itsetuntoaan ei uhannut, vaikka JCP välillä kyseenalaisti heidän sanomisiaan. Päin vastoin, he tuntuivat arvostavan JCP:n kiinnostusta oppiaineisiinsa, silloinkin, kun vuorovaikutus pojan suunnasta oli vähän hyökkäävää tai muuten tökstöks. He eivät enää ylläpitäneet luokassa sitä henkeä, että oli ihan oikein ylenkatsoa jotakuta, jolle koulumenestys on tärkeää. Kiusaaminen hiipui.

    Muutimme Helsinkiin, kun JCP meni kahdeksannelle luokalle. Uudessa koulussa kiusaamista ei juurikaan ollut. Kerran pojat leimasivat JCP:n otsan täyteen sinisiä leimoja, mutta se olikin ainoa yksittäinen insidentti.

    Yhdeksännellä JCP valittiin oppilaskunnan hallitukseen. Minun muiden hyljeksimä lapseni oli oppinut selviytymään ikäistensä kanssa niin, että hänet äänestettiin edusmieheksi!

    Kun JCP sai yläasteen päättäjäisissä tuhannen euron valtakunnallisen Sirius-palkinnon menestyksestään matematiikka- ja fysiikkakilpailuissa, tömisti koko salillinen oppilaita jalkojaan onnitteluksi. Silloin itkin helpotuksesta! Se poika oli sittenkin selvinnyt ehjänä peruskoulukurimuksesta eikä ollut selvitäkseen joutunut luopumaan omista tavoitteistaan massoja mielistelläkseen!

    Tällä tarinalla siis oli onnellinen loppu. Samaa toivon sydämestäni sinun lapsillesi! Kun tilanne oli päällä, Gorba oli sitä mieltä, että JCP:n pitää oppia antamaan takas. Minusta on huono tie alentua itse kiusaajien tasolle ja käyttää kiusaajien keinoja! En silti missään nimessä soisi, että lapsi alistuu kiusaamiseen ja antaa sen vähitellen nakertaa itseluottamustaan. Mikä on se kolmas tie?

    Sitä olen yrittänyt kuvata tuossa edellä. Siihen kuuluu perheen sisäinen avoimuus keskustella koulussa tapahtuneesta ja tarvittaessa ulkopuolisten aikuisten apu, jotta lapsi jaksaa nousta kiusaajiensa yläpuolelle ja rakentaa heistä välittämättä itsetuntoaan niiden asioiden varaan, joihin uskoo.

    Vastasin kyselyysi, etten itse ole ollut koulukiusattu, mutta lapseni on ollut. Se ei ehkä ole ihan koko totuus. Tasapainoilin keskikouluni loppuun asti tilassa, jossa minusta olisi helposti tullut koulukiusattu, jos vähänkin olisin antanut sille tilaisuutta. Olin opettajan tyttö ja hyvä koulussa. Lisäksi minulla oli iso nenä ja lattarinnat. Kaikki koulukiusatuksi tulemisen ainekset olivat olemassa, mutta ei siitä lopulta mitään tullut, kun en hyväksynyt uhrin asemaa. Sen sentään muistan, miten suunnaton helpotus oli muuttaa lukioon Helsinkiin, kun vihdoin saattoi laskea suojamuurin ja käyttää energiaansa muuhun!

    Kaikkea hyvää teille!

  4. Minäkin olin lapsuudessani koulukiusattu. Minua haukuttiin ja lyötiin useista eri syistä. Onneni oli se, että minulla oli muutama rohkea ystävä, ja olin itsekin kohtalaisen vahva ihminen.

    Koulukiusaamiseen riittää syitä; ja kyllä, viidakon laki määrää. Meillä ihmisillä on suorastaan himo kiusata toisiamme.

    Omasta kokemuksestani tiedän, että opettajat todellakin jopa osallistuvat itse kiusaamiseen. Toki on myös olemassa niitä ihania opettajia, jotka jaksavat aktiivisesti puuttua kiusaamiseen.

    Minun kiusaamiseni lopetti kouluni tarkkailuluokan opettaja (Touko oli hänen nimensä). Touko sai tarkkailuluokan pelätyt ”roistot” puolustamaan minua, eikä minun kimppuuni enää sen jälkeen uskaltanut kukaan käydä.

    Muistelen edelleen lämmöllä Toukoa ja muita rohkeita ystäviäni.

  5. Minua kiusattiin peruskoulun 1.-4. luokilla. Kävin pientä kyläkoulua. Kolme poikaa nimitteli ja löi minua lähes joka päivä välitunneilla, tuntien alussa ja joskus myös koulumatkoilla. Löin aina takaisin, mutta en voinut ylivoimalle mitään. Minulla oli pari kaveria, mutta he eivät uskaltaneet puolustaa minua. Opettajat tiesivät kiusaamisesta ja hyväksyivät sen.

    Kiusaamisen syitä oli ensinnäkin kateus. Minä olin erittäin hyvä oppilas, parempi kuin kylän ökysukujen, joihin kiusaajat kuuluivat, lapset. Isäni oli menestynyt elämässään ”liian” hyvin. Äitini oli muualta muuttanut. Koulun molemmat opettajat olivat kahden kiusaajan vanhempien ystäviä.

    Olen aikuisena kysynyt äidiltäni, miksi hän ja isä eivät tehneet mitään. Äiti sanoi, etteivät he tienneet. Heti perään hän kuitenkin sanoi aikoinaan soittaneensa pahimman kiusaajani äidille, mutta puhelu loppui lyhyeen, kun kiusaajan äiti alkoi itkeä suureen ääneen, että hän ei tiedä, mitä pojan kanssa tekisi, kun tämä on niin mahdoton. (p.s. tuo kiusaaja kiusasi aikuisena rajanaapuriaan, kunnes tämä löi pöytään tarpeeksi kovat lakipykälät).

    Kotielämä muuttui helvetilliseksi, kun pikkuveljeni meni kouluun. Hän oppi koulukiusaajiltani, että Maariaa saa ja pitää kiusata herkeämättä. Vanhempieni mielestä oli luonnollista, että veli kiusaa siskoaan jatkuvasti. Minun piti ymmärtää ja sietää loputtomasti, koska olin vanhempi.

    Onneksi tuossa kyläkoulussa oli vain 1-4 -luokat. Kun menimme 5. luokasta alkaen isoon kouluun, yrittivät kiusaajani saada uuden luokkamme muita oppilaita kiusaamaan minua, mutta eivät onnistuneet. Sain ihmisarvoni takaisin.

    Omia lapsiani ei ole kiusattu koulussa. Heidän ala-asteensa on kaksisarjainen lähiökoulu, missä pikkukylien sukuvalta ja pienten koulujen kahden opettajan diktatuuri ei toteudu.

  6. Hei Sun äitis, Katja Tanskanen ja Maaria sekä kiitos näistä avautumisista ja toivotuksista!

    Meidän perheen kohdalla täytyy lasten käydä peruskoulu loppuun samassa koulussa, joten toivottavasti lapset pääsevät eroon kiusaajista viimeistään 9. luokan päättäjäisjuhlassa. Siihen on kuitenkin vielä aikaa.

    Soitin ennakolta jo seurakuntaankin, että lapset eivät aikanaan joudu rippikoululeirille samojen kiusaajien kanssa. Tähän asiaan suhtauduttiin erittäin vakavasti seurakunnan toimesta ja he lupasivat auttaa, kun asia on ajankohtainen. Tässä siis vinkki muillekin vanhemmille, että mitä voi tehdä eli voi yhteistyössä seurakunnan kanssa järjestää mahdollisuuksien mukaan lapselle rauhallisen rippileirin, mikäli kunnassa järjestetään useampia leirejä samana kesänä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s