Exäni ja vanhempien lasteni isä on juonut koko sen ajan, mitä olemme tunteneet eli 17 vuotta. Aluksi luulin sen olevan vain nuoren aikuisen elämään kuuluvaa juhlintaa, mutta pikkuhiljaa se vaan lisääntyi. Ainoalla yhteisellä ulkomaan matkalla exä joi jo ekana iltana lentokoneesta ostamansa litran vodkapullon. Jos rahaa olisi ollut enemmän, hän olisi ollut varmasti joka hetken kännissä.
Pahemmaksi tilanne taisi äityä joskus neljä vuotta sitten, kun exällä oli takana jo kaksi avioeroa. Silloin exällä oli kolmas avioliitto menossa, kolmas oma lapsi syntynyt, työ, koti ja perhe olemassa. Kaiken piti olla kunnossa, mutta silti viinapullon korkki aukesi jo lapsen ristiäisissä. Toissa kesänä hän ensimmäisen kerran tunnusti minun kuulteni olevansa alkoholisti, kun asiaa käsiteltiin lastenvalvojien luona.
Alamäki on vain jatkunut. Viime vuonna tuli kolmas avioero ja rattijuoppona ihmisten päälleajo. Viranomaiset pakottivat katkaisuhoitoon. Sen jälkeen hän on ollut uudestaan katkaisuhoidossa, mutta en ole pysynyt käyntikerroissa enää perässä. Exä ei ole itse soittanut minulle yli 7 kuukauteen, joten en tiedä, miten hänellä oikeasti menee. Tuomio rattijuoppoudesta ja päälleajosta on tulossa, mutta koska; sitä en tiedä.
Päästin isommat lapset kylään joulun välipäivinä 3 yöksi mummulaan, exän vanhempien luo 2 vuoden tauon jälkeen. Pelkäsin koko vierailun ajan, että exä saa jostain kyydin allensa ja menee lapsia tapaamaan ilman lupaani, ilman valvontaa. Lasten turvallisuudesta ei olisi voinut olla takuita. Näin ei onneksi käynyt. Useita puhelinsoittoja kuitenkin tehtiin exän äidin toimesta exän ja lasten kesken. Se oli varmasti hyvä asia sekä exälle että lapsille, mutta huonoa oli se, että exä oli puheluiden aikana humalassa ja puhui sekavia. Lapset tietysti huomasivat asian, eivätkä suostuneet exän äidin ehdotukseen, että heidän kännykkänumeronsa annetaan exälle. Viisas päätös. Vaikka se ei silti estä exän äitiä antamassa lasten käynnykkänumeroita exälle, koska hän saattaa kokea tekevänsä hyvän teon pojallensa. Sitä se ei kuitenkaan ole hänen lapsenlapsillensa.
Vierailun jälkeen tein vielä yhden varmistuksen eli siirsin lasten lahjarahat talteen yhdeltä pankkitililtä toisille juuri avatuille pankkitileille. Meillä on exän kanssa yhteishuoltajuus. Pahimmassa tapauksessa exän äiti voi kertoa exälle laittavansa jouluisin ja lasten syntymäpäivinä lahjarahaa pankkitilille sekä antaa exälle pankkitilinumerot. Yhteishuoltajuuden turvin exä voi helposti tyhjentää lasten tilit tyhjiksi. Näiden uusien pankkitilinumeroita en ole kertonut, enkä aiokaan kertoa exän äidille. Hän voi edelleen laittaa lahjatileille rahaa, mutta minä siirrän ne turvaan toisille pankkitileille.
Ei huvita yhtään kuunnella valheita. Siksi en soita exälleni. Hänestä kehittyi viimeisen neljän vuoden aikana mestarivalehtelija, joten mihinkään hänen puheeseensa ei voi luottaa. Emme ole isompien lasten kanssa myöskään nähneet exää viimeisen 17 kuukauden aikana. Pitkä juominen rapistuttaa yleiskuntoa ja terveyttä, joten näky ei varmasti olisi kaunis. Siksi en järjestä exän kanssa tapaamista.
Alkoholismi on sairaus. Ehkä se on, ehkä se ei ole. Itse uskoin pitkään, että se on sairaus ja sen voi parantaa. Nyt en ole enää niin varma asiasta exän kohdalla. Exän narsistiset luonteenpiirteet tekevät hänen alkoholismistaan vain pelkkää pahuutta. Hän on vajonnut pohjalle. Hän on menettänyt työnsä, parisuhteensa, lapsensa, terveytensä ja ehkä pian asuntonsakin. Exällä on yhä toivoon takertuvat äiti ja isä sekä sisko perheineen, jotka tekevät vielä parhaansa poikansa/veljensä eteen. Joulun alla exä ei ottanut vastaan vanhempiaan omassa asunnossa, vaan tuli ottamaan joululahjoja vastaan ja tapaamaan heitä ulos. Sekin kertoo tilanteesta jotain, kun asuntoon ei voi päästään omia vanhempiaan.
Tällaisessa tilanteessa voi vain huolehtia omista voimavaroista, puhua läheisille ja ystäville aina kun voi ja helliä itseänsä. Olla itselle lempeä.
Appelsiinin tuoksua 
Tuo on juuri niin hankalaa kuin kirjoitit. On vaikea tietää, voiko alkoholismin parantaa. Jotkut paranevat, jotkut eivät.
Oma veljeni, kahden pienen lapsen isä, joi itsensä kuoliaaksi neljäkymmentävuotiaana. Sitä ennen katkaisukeikkoja oli useita. Siis vielä silloin, kun hän itse kykeni tiedostamaan alkoholiongelmansa. Katkaisuhoidoista ei ollut mitään apua. Ne olivat kuin lomia, joiden jälkeen jaksoi taas ryypätä paremmin. Ja lomapaikoista sai kaiken lisäksi mukavia ryyppykavereita.
Meistä veljeni lähimmäisistä jokainen välitti ja yritti puhua ja olla yhteydessä, sekä selittää missä todellisuudessa mennään. Mutta se oli kuin olisi seinille puhunut. Veljeni alkoi elää päänsä sisällä ihan omaa elämäänsä, jonne todellisuudella ei enää ollut pääsyä. Lattialle unohtuneiden lääkkeiden ynnä muiden harhaisten oireiden aiheuttamien tapahtumien takia veljeni oli muutettava pois perheensä luota äitini luokse. Veli joi äidin rahat, talokin on nyt veljeni velan panttina, mutta äitimme ei luopunut toivosta koskaan. Näin voisin kuvitella itsekin tekeväni, jos kyseessä olisi oma lapsi.
Itse lakkasin uskomasta veljeni paranemiseen puolisen vuotta ennen hänen kuolemaansa. Oireet olivat liian rajut. Lupaukset valuivat kurkusta alas jo samana päivänä. Pitkälle edennyttä alkoholismia on vaikea parantaa, sillä ”parantajan” ja alkoholistin maailmat eivät oikeastaan kohtaa. Minä en tiedä mitä siellä toisella puolella on, ja veljeni oli lopullisesti kadottanut sen, mitä tällä puolella oli; lapsensa, työpaikkansa, lahjansa, vaimonsa.
Ajattelin sen siten, että alkoholi ja lääkkeet olivat muuttaneet veljeni persoonaa niin paljon, että hän oli kuin toinen ihminen. Ikään kuin hänen aivoissaan, ihan sen rakenteissa asti olisi tapahtunut perusteellinen muutos, joka esti vastaanottamasta tietoa ja todellista välittämistä ulkopuolelta. Hänen sisäisessä maailmassaan veljeni ei ollut alkoholisti ja kaikki muut olivat väärässä. Ja jos joitakin ongelmia oli, ne olivat kaikki muiden aiheuttamia.
Silloin kun alkoholi on vienyt ihmiseltä oman tahdon ja itsesuojeluvaiston eikä paranemista sen vuoksi voi odottaa, olen ajatellut, että pakkohoidolla saataisiin edes parin viikon selväjärkisempi vaihe, jolloin alkoholistilla olisi mahdollisuus tahtoa omaa paranemistaan tai kuiville pääsyä.
Jatkuva pöhnä loiventaa niin paljon käsitystä todellisuudesta, ettei siinä tilassa yksinkertaisesti enää ole realiteetteja niin paljon hallussa, joilla voisi tehdä päätöksen alkoholista luopumisesta. Itse koin näkeväni veljeni tapauksen pitkittyneenä itsemurhana. Oli ihan selvää, mihin kaikki johti, eikä sitä silti voinut estää. Itsetuhoiset ja muulla tavoin mieleltään järkkyneet kyllä viedään hoitoon ja itsemurhat estetään, mutta itseaiheutetun sairauden kanssa on toisin.
Tuo pankkitili asia minuakin huolestutti. Eron jälkeen olin mieheni raha-asioiden takia melkein pulassa. Velkojat soitteli asioista joista en tiennyt mitään. Pari vuotta eron jälkeen mies soitti mulle että tarvitsee mun nimikirjoituksen saadakseen avattua lapselle tilin. (mihin kerää varoja autokoulua varten, lapsi oli 6v.) Ajatus oli hyvä, mutta en ikinä, missään tapauksessa laita nimeäni mihinkään hänen kanssaan mikä liittyy rahaan. Hänellä varmaan olisi nosto-oikeus tähän tiliin. Kerätköön rahaa tilille, mutta siinä ei ole minun nimeäni. En luota häneen.
Voi hurja. Ei voi muuta sanoa kuin jaksamista teille. Kerran hamassa menneisyydessä alkoholistin kanssa seurustelleena ymmärrän kyllä todella hyvin monet mainitsemasi asiat. Kamalaa on varmati, kun on yhteisiä lapsia ja haluaisi kai lapsilla olevan jotain suhteita isänkin puoleiseen sukuun, mutta tilanne on juuri noin vaikea. Ja äitinä sitä alkoholistin äitiäkin ymmärtää ihan vähän ainakin, että kai sitä vaan toivoo loppuun asti…
Tuohon Saaran kommenttiin, kun niin olisikin että ”Itsetuhoiset ja muulla tavoin mieleltään järkkyneet kyllä viedään hoitoon ja itsemurhat estetään”, mutta kun sitäkään ei kyllä usein nykyään tehdä, vaan lääkäri antaa purkin käteen ja passittaa kotiin ja siitä sitten on pärjättävä omillaan eteenpäin, tai sitten otettava kenties kaikki lääkkeet kerralla ja se siitä sitten.
Joo, se on totta, Tukholman tyttö. Tarkoitin vain periaatetta, että se olisi mahdollista ja laillistakin.
Hei
Olen elänyt itse toistuvien masennuskausien aikana aina myös päihdeongelman kanssa. Kahdella edellisellä kerralla vieläpä tietoisesti itsetuhoisena. Kirjoitin sattumalta tänään omaan blogiini seisovani tämän masennusjakson kanssa lopullisen alamäen rajalla.
En osaa sanoa miksi moni samalla rajalla osittain samoista syistä seisseistä ystävistäni ei kyennyt tekemään itseänsä ja elämäänsä arvostavaa päätöstä. Olen pohtinut tätä usein. Mikä minussa poikkeaa heistä, etten lopultakaan anna periksi.
Luulen sen piilevän kyvyssäni katsoa riittävissä määrin peiliin, pyrkimyksestä kaivaa esiin syy itsetuhoisuuteen, vaikka toisaalta päihteillä yrittää nimenomaan paeta sen musertavan syyn kohtaamista.
Moni ystävistäni kykeni lähestymään omia ’demoneitaan’ mutta heidän halunsa ja voimansa loppuivat aina viime metreillä. Pahimmillaan puolitiehen jääminen toimi varmempana tekosyynä juomiseen kuin tietämättömyys, koska siitä saattoi rakentaa perustelun omalle vastuuttomuudelleen: ”Minulle on käynyt näin, joten en voi muuta kuin..”. He siirsivät juomisen syyn omilta harteiltaan, eivätkä ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää puhuvansa kahdesta eri asiasta eli syystä ja syyhyn reagoinnista.
Tämä ei minusta edes liity millään lailla järkeen/älykkyyteen, koska moni kykeni ja kykenee edelleen näkemään muiden kohdalla samat mekanismit kristallinkirkkaasti, mutta omassa elämässä tilalle astuu tiedostamaton sokeus.
En tiedä mikä auttaisi ihmisiä kohtaamaan itsensä rehellisemmin.
Ehkä heiltä puuttuu kriittisessä vaiheessa jonkinlainen sisäinen hälytyskello. Minulla se toimi kolmen viikon sisään kahdesti, joka riitti peilin eteen astumiseen. Yritin ensin tappaa ihmisen humalassa (liittyy omiin demoneihini) ja toiseksi ystäväni soitti minulle tuohtuneena kuulleensa kuinka olin toisen ystävän luo kylään tullessa marssinut suoraan keittöön ja avannut ekan silmiin osuvan olutpullon. Sit vasta sosiaalisesti kysymään mitä kuuluu.
Miten pahasti vääristyneitä vastuunkannon ja syyseuraussuhteen tajuamisen täytyy olla, etten olisi huomannut toimissani mitään hämmentävää. Olisin voinut syyttää etnopizzeriaan riehumaan tullutta skiniä taikka epäkohteliasta emäntää, joka ei älyä tarjota ensitöikseen juotavaa. Sen sijaan jokin minussa heräsi pohtimaan yleistilannetta sekä varsinkin tota taponyritystä.
Huomaan nyt jälkeenpäin miten pihalla mun elämysmaailma oli noina viikkoina. Fyysinen ja henkinen kosketuspinta maailmaan ja omaan itseen olivat aivan turrassa alkoholista, rauhoittavista ja mielialalääkkeestä. Ikäänkuin ja todellisesti kaikki tuntosarvet olivat karrelle palaneita ja toimintakyvyttömiä. Aivot kuitenkin vaativat virikkeitä, joten niitä luo itse ja hakee äärikeinoilla, jotta ne puskisivat sekaisin olevan hermojärjestelmän läpi. Lisää viina, lisää pillereitä, väkivaltaa ja kostoa henkilölle, joka on täysin syytön sinun kärsimyksiisi. Minua suorastaan pelottaa miten lähellä rajaa olin ja olen edelleen. Enhän mä nähnyt skinissä skiniä vaan aivan muun henkilön, jota vastaan uskalsin kerrankin nousta. Tosin itseluodussa valhemaailmassa.
Mikä on se siemen, joka puhkeaa esiin rajalla. Miksi se on toisilla ja toisilla ei. Minua auttaa kokemus ekasta itsetuhoisesta kaudesta. Omasta hengettömäksipäihteilystään kuiville selvinnyt elämäni suuri rakkaus sanoi minulle eräs päivä eteisessä, että sinulla on Johannes kaksi vaihtoehtoa: Hän tai päihteet. Jokin minussa kykeni valitsemaan ensinmainitun suhteen vuosien päästä kohdattuun eroon saakka. Se antoi minulle kokemuksen toisenlaisesta elämästä, joka tuntuu rehellisesti elämältä ilman kaikenturruttavia kemikaaleja. Ilo on iloa ja suru surua, eikä kaikki energia kulu omien tunteiden kemikaaleilla säätelyyn.
Tähän esimerkkiin viitaten mä itse arvostan yli kaiken rehellisiä ystäviä, jotka eivät epäröi liian kauan sanoa tilannetta kuin se todellisuudessa on. Hyvää tarkoittava auttaminen ja välittäminen saattaa pahimmillaan toimia juuri sinä resurssina ja voimatekijänä, joka mahdollistaa kuiluun luisumisen ja siellä pysymisen. Saattaa kuulostaa julmalta sanoa näin, mutta luulen olevani oikeassa monen tragedian kohdalla. Vastuu luisumiseen on silti aina ja edelleen luisujalla itsellään.
Niin tai näin. Toivotan kaikille päihdeongelmaisten läheisille voimaa kantaa omaa elämäänsä itsensä ja hyvinvointinsa muistaen !!!
– Johannes –
Kaikkien asian kohdanneiden (ja muidenkin) kannattaa katsoa Anne Laurilan Isä Meidän elokuva omasta alkoholisti-isästään. Lisätietoa http://www.isameidan.com/elokuva/isameidan.htm Elokuva antaa myös toivoa – kaikkien tyhjien lupausten jälkeen rakkaus ja elämä voittavat, edes hetkellisesti.
hänellä kenellä on ongelma niin tarvitsee tukea ja niin kuin myös hänen läheisensä!
Hei Saara, Inkeri, Tukholman tyttö eli Mari-Johanna, Johannes, Ilkka ja Sari! Kiitokset kaikille kommentoinnista!
Jos olette seuranneet blogista tapahtumien etenemistä, niin tiedätte, että exä on tällä hetkellä vankilassa. Siellä hän joutuu tahtomattaan katkaisuhoitoon. En tiedä, tullaanko hänelle mahdollisesti tarjoamaan muita riippuvuutta aiheuttavia aineita, mutta viinasta pitäisi päästä irti, ainakin hetkeksi.
Aika näyttää, että kuinka miehen käy. Toivon hänelle pelkkää hyvää. Ilkan kertoman Isä Meidän elokuvan tavoin toivon, että rakkaus ja elämä voittavat, edes hetkellisesti.